— En ollut minäkään aikonut tänne, lapseni. Mutta eräs matkustus saatti minun näille seuduille, enkä tahtonut välttää parin tunnin kierrosta tavatakseni sinua.
— Matkustusko? Eugenia katsahti kysyvin silmin isänsä puoleen, jonka silmät niin uteliaasti tähystivät tyttären kasvoja, kuin jos hän niistä tahtoisi lukea kertomuksen kaikista näistä viikoista, mitkä Eugenia oli ollut hänestä eroitettuna, mutta kun Eugenian silmät sattuivat nähdä hatun, jota hän vielä piti vasemmassa kädessään, hypähti hän ja vaaleni.
— Oi Jumalani, isä kulta, mitä tuo suruharso merkitsee? Veljetkö? —
— Ne voivat hyvästi ja sanovat sinulle sydämellisiä terveisiä, keskeytti hänen parooni rauhoitellen. Ole huoleti Eugenia! Ei se ole kukaan, joka sinuun likemmin koskisi. Kuolemantapaus on kyllä ollut suvussa, mutta ei se — valitettavasti minun kenties pitäisi sanoa — käy yhdellekään meistä sydämmelle. Mutta siitä annan sinulle tarkan tiedon sittemmin, sano minulle nyt — —
Ei, ei! keskeytti hänet Eugenia levottomana, — minun täytyy ensin tietää, ketä tämä suruharso tarkoittaa. Ketä se on, jonka meidän pitää itkeä?
Windeg asetti harsolla peitetyn hatun vierelleen ja laski kätensä lujemma tyttäreen ympärille; olipa jotakin tuskallista, miltei väkivaltaista siinä herttaisuudessa, millä hän likisti hänen itseensä.
— Minä olen matkalla osoittamaan orpanallemme Rabenauelle viimeistä palvelusta. Maatilansa ovat täällä maakunnassa.
Eugenia kavahti ylös.
— Kreivi Rabenaueko?
— On kuollut! vastasi parooni vakaisesti. — Täynnä elinvoimaa ja terveyttä, moniaita viikkoja ennen aiottua naimistaan. Sitä ei suinkaan kukaan voinut arvata.