Eugenia oli kalmettunut: nähtävä oli, ettei tämä sanoma häntäkään surettanut, ja kuitenkin pani se hänen mielensä ankaraan liikutukseen; hän ei virkkanut mitään, mutta isä näkyi ymmärtävän hänen mielenliikutuksensa.
— Sinä tiedät, että hän ja minä jo aikoja olimme oudot toisillemme, jatkoi hän synkeästi. - Mahdotonta oli kärsiä Rabenauen hurjaa ja raakamaista käytöstä, enkä koskaan unhota, kuinka tuiman kiellon hän antoi minulle vuotta tätä ennen. Hän olisi voinut pelastaa meidät, jos olisi tahtonut; se asia olisi ollut hänelle helppo, mutta hän työnsi minun kovuudella ja kylmyydellä luotansa. Nyt on hän kuollut, kuollut ilman perillisittä; ja minä otan perillisenä sukukartanot vastaan, nyt se jo on myöhäistä, kun jo olen uhrannut lapseni. Pistävä mielikarvaus oli näissä sanoissa. Eugenia nähtävästi koki malttaa mieltänsä ja se hänelle onnistuikin muutamassa hetkessä.
— Oi isäseni, älä minua ajattele! Olenhan — olenhan iloinen ajatellessani, että olen saanut niin runsaan korvauksen kaikista nöyrytyksistä, joita olet kärsinyt; minä vaan niin hämmästyin tästä odottamattomasta ja äkillisestä uutisesta. Eihän meillä ollutkaan toivoa hänen tavaroitaan saada.
— Ei milloinkaan! vastasi parooni synkeästi. — Rabenaue oli nuori ja rehvakas; hän oli naimasillansa! Kuka taisi siis aavistaa, että kolmen päivän tauti tempaisi hänen pois! Mutta, koska hänen nyt kerta piti kuolla, miksi se ei voinut ennen tapahtua? Vielä neljä viikkoa tätä ennen olisi puoli, niinpä neljäskin osa siitä rikkaudesta, mikä nyt minulle virtaa, pelastanut meidät. Minä olisin saattanut viskata rahat, ynnä koron, jota hän kiskoi, sen hylkiön jalkain eteen, joka syöksi minun onnettomuuteen, enkä olisi tarvinnut antaa ainoata tytärtäni alttiiksi. Minä otin uhrisi vastaan, Eugenia; en itseni tähden, sen tietää Jumala; sen tein nimeni ja poikani tulevaisuuden vuoksi. Mutta että tämä katkera uhri on tehty hukkaan, josta muutamain viikkoin satunainen viipymys olisi säästänyt sinun ja minun, sitä sallimuksen ivaa en voi kestää!
— Et saa niin puhua, isä! vastasi Eugenia vakaasti. — Se olisi vääryyttä muita lapsiasi kohtaan. Koska kreivi Rabenaue nyt kerta oli semmoinen, niin hänen poismenoaan emme saata surra, ja se pelastaa sinun paljosta. Minun naimiseni poisti ainoastaan uhkaavimman kohdan; sittekin jäi vielä kyllin semmoista, mikä kovasti ahdisti sinua ja mikä kentiesi ajan oloon olisi saattanut sinun tuon Berkowin häpeälliseen vallan-alaisuuteen. Nyt on vaara iäksi päiväksi mennyt; sinä voit maksaa mitä olet vastaanottanut. Emme enään ole hänelle velkaa!
— Mutta hän on velkaa meille! vastasi Windeg tuimasti — ja hän kyllä varonee itsensä sitä velkaa maksamasta. Se on se, mikä minulle katkeroittaa tämän pelastuksen, jota vähän aikaa tätä ennen olisin ilolla tervehtinyt ja joka nyt pakottaa minun surkuttelemaan sinua kuolemani hetkeen asti.
Eugenia kääntyi pois ja kallistui syvälle kukkasten puoleen, jotka lemusivat astiassa hänen vierellään.
— En olekaan niin onneton, kuin sinä ja veljet luulette, sanoi hän hiljaa.
— Etkö? Luuletko, että olen antanut kirjeesi pettää minun? Jo edeltäkäsin tiesin, että kokisit säästää meitä; mutta jos vielä olisin epäillyt, niin kalpeat poskesi nyt puhuisivat kyllin selvästi. Sinä olet onneton, Eugenia sinun täytyy olla onneton tuon miehen kanssa, joka —
— Isä, te puhutte puolisostani!