Nuori rouva kavahti ylös niin äkisti ja niin kiivaasti, että isänsä peräytyi ja katseli häntä hämmästyksellä, kummastuen yhtä paljon hänen ääntään kuin purppurahehkua, mikä peitti hänen poskensa.
— Suo anteeksi, sanoi hän hämmästyksistään toipuen; — en voi vielä tottua siihen ajatukseen, että tyttäreni on Artturi Berkowin puoliso ja että olen hänen huoneessaan, mutta täytyyhän minun tulla tänne, jos tahdon nähdä lastani. Sinä olet oikeassa, minun tulee säästää sinua, sinua miehessäsikin, jolle nyt kerta olet kuuluva, vaikka selvästi kyllä näen, kuinka paljon olet kärsinyt ja vieläkin kärsit.
Heleä hehku oli verkalleen poistunut Eugenian poskilta, mutta vielä oli niissä nähtävänä kirkas heijastus, kun hän matalalla äänellä vastasi:
— Sinä erehdyt, minulla ei ole syytä valittaa Artturista. Hän on alusta aikain pysynyt etäisyydellä, josta minun tulee olla hänelle kiitollinen.
Paroonin silmä välähti.
En kehoita häntä enkä isäänsä unhottamaan sitä karttavaisuutta, minkä ovat sinulle velkapäät; he eivät laisinkaan ansainneet sitä kunniata, minkä sinä tuotit heidän talollensa, jossa siihen asti aivan vähän kunniata löytyi. — Mutta erään korvauksen voin toki hankkia, Eugenia! Sinä et tule kauemmin kantamaan tuota nimeä, jossa rippuu niin paljon häpeällisyyttä meitä ja muita kohtaan ja joka ei ole vähemmin häpeällinen sentähden ettei laki voi sitä rangaista. Minä olen pitänyt huolen, että se ainakin saa loppunsa.
Mitä tarkoitat? kysyi nuori rouva hämmästyen.
— Olen käynyt tarpeellisiin toimiin ja puuhin, että — tässä näytti parooni tekevän väkinäisyyden itselleen, saadakseen sanaa suustansa — puolisosi voitaisiin korottaa aateliseen säätyyn. Hänelle, mutta en hänen isälleen, voin tämän hyvän työn tehdä. Se ei ole tavatonta, että nimi muutetaan tällaisessa koroituksessa, ja se saa luvan tapahtua tässäkin. Te saatte itse valita jonkun kartanonne nimen, minkä katsotte uudelle aateliselle suvulle soveliaaksi.
— Uudelle aateliselle suvulleko? kysyi Eugenia soinnuttomasti. — Sinä erehdyt isä, ja jos haluat sitä koroitusta ainoastaan minun tähteni — mutta olkoon niin, sinä olet oikeassa, se on ainakin parasta. Minulle on se ajatus ollut hirmuinen, että minun täytyisi ehdottomasti ottaa takaisin, mitä hän kalliisti kyllä on ostanut. Nyt tarjoamme hänelle toki jotakin siitä. Aatelinen arvokirja on hänelle runsaasti palkitseva sen mistä hän luopuu.
Kuohuileva mielen tuimuus puhkuili näissä sanoissa, ja kuitenkin vivahteli kaikessa tässä tuimuudessa hillitty mielikarvaus; Windegille oli toinen yhtä käsittämätöntä kuin toinenkin. Tyttärensä puhe oli hänelle täydellinen salaisuus, ja hän aikoi juuri pyytää siihen selitystä, kun palvelija ilmoitti herra Berkowin, joka halusi sanoa paroonille tervetuliaiset.