Artturi kuulteli ääneti ja nähtävällä tarkkuudella kaikkia, näyttämättä kallistumista kummallekaan puolelle; mutta kun Sihvonen pitemmän puheensa lopuksi peittelemättä sanoi "meidän täytyy" kohotti hän päänsä semmoisella jäykkyydellä, että kaikki mielenjohteet ympärillään vaikenivat.
— Meidän ei täydy, herra Sihvonen. Asia on katseltava useammalta syrjältä, ei vaan rahan; tässä on lukuun otettava minun asemani väestöä vastatusten, jonka perustus iäksi päiväksi olisi murrettuna, jos antautuisin heidän valtaansa. Niin vähän kuin tunnenkin näitä asioita, ymmärrän kuitenkin, että heidän vaatimuksensa ulottuvat yli mahdollisuuden rajan, ja siinä te kaikki olette yhtä mieltä. Asiassa voi olla väärää käsitystä, työmiehillä voi olla syitä valituksiin. —
— Niitä heillä onkin, herra Berkow, keskeytti insinööri vakavasti. He ovat oikeassa, kun vaativat tutkintoa ja parannuksia purnuissa ja kun pyytävät korkeampia työpalkkoja, ja eräitä helpotuksia ja jako työ-ajan suhteen sopii niinikään olla paikallansa; kaikki muut tuumat ovat yllytettyä uhkausta, mikä yksistään johtaja Hartosen päästä on lähtenyttä. Hän on koko tämän liikkeen henki.
— Kuullelkaammepa siis ensiksi häntä! Olen jo antanut sanoa heille, että hänen ja muidenkin asiamiesten läsnä-olo voi tulla välttämättömäksi, ja he ovat siis täällä likellä. Tahdotteko käskeä heidät tänne, herra Wilpponen.
Herra Wilpponen meni, hän astua tallusti suu auki, ja niin äärettömästi oli hän hämmästynnyt, että oli milt'ei tyhmän näköinen. Herra Sihvonen kohautteli silmäkulmiaan, katsoen tirehtöörin puoleen; tämä otti näppiinsä nuuskua ja tähtäsi toisia herroja, jotka tuonnemmin kaikki käännähtivät nuoren isäntänsä puoleen. Tämäpä nyt ties: tehtävänsä, hän jakeli käskyjä, ryhtyi säätelemisiin ja käytti siinä pontevuutta, joka ei laisinkaan ollut heistä mieleen, paitsi ehkä yli-insinööristä, joka oli asettunut Artturin viereen, selin tovereihinsa, ikäänkuin tietäen, minne nyt oikeastaan kuului.
Sillä aikaa tuli Wilpponen takaisin ja heti hänen jälessään astuivat Olli Hartonen, Lauri ja eräs muu vuorityömies huoneesen; mutta nämä kaksi jälkimäistä seisahtuivat, juuri kuin niin piti ollakin, muutamia askelia taamma, antaen nuoren päällysmiehen yksinään astua esiin.
— Jumalan rauha! tervehti tämä, ja "Jumalan rauha!" sanoivat niinikään molemmat toverit; mutta äänenlaatu tässä vuorityömiesten vanhassa iloisessa tervehdyksessä tuntui merkitsevän toista kuin sanat. Ollin käytöksessä oli aina ollut jotakin pontevaa ja jäykkää, mutta tuo ei koskaan ollut ilmaantunut niin rohkeana, milteipä loukkaavaisena, kuin nyt, kun hän ensi kerran tällä tapaa astui päällysmiestensä eteen, ei enään alamaisena, jonka tuli sääntöjä ja käskyjä vastaanottaa vaan lähettiläänä, joka eteen asetti, jopa oitis määräsi heille vaatimuksensa. Eipä tuo ollut tavallinen kopeus, mikä tuossa ponnessa puhui, vaan röyhkeä ylpeys, perustuva ajatukseen omasta voimasta ja toisten heikkoudesta. Hän antoi tummat, siniset silmänsä verkalleen liukua läsnä olevain ääritse, kunnes ne viimein pysähtyivät isännän puolelle, ja huulensa väännähtelivät nurjuudesta, siinä kun ääneti odotti, että häntä puhuteltaisiin.
Artturi oli koko edellisen keskustelun aikana ollut seisallaan; nytkin seisoi hän vallan vakaisena vastakkain sitä miestä, joka pää-asiallisesti, sen mukaan kuin joka suunnalta väitettiin, oli syynä siihen kukistukseen, mikä nyt uhkasi häntä. Tuosta vielä rajummasta syystä, mikä pantiin isän viimeisten hetkien yhteyteen, poika kaikeksi onneksi ei tiennyt mitään aavistaa, vaan kävi täydellisellä mielenmaltilla keskustelemaan.
— Alapäällysmies Hartonen, te olette eilen minulle ilmoitettavaksi tirehtöörille esityttäneet kaikkein tehtaissani olevain työmiesten vaatimukset ja uhanneet yleisellä työn lakkauttamisella, jollei niihin myönnytä.
— Niin olen, herra Berkow! kuului sangen lyhyt, joksikin jyrkkä vastaus.