— Odottamaanko minua? toisti Eugenia. Minkä vuoksi?
Olli ei vastannut.
— Oletteko yksinänne, armollinen, rouva? Aivan yksinännekö? Eikö teillä ole palvelijaakaan muassanne, niinkuin tavallisesti?
— Ei ole, näettehän että olen aivan yksinäni. Olli astui äkisti, mutta tällä kertaa varovammasta kuin sitä ennen, hevosen rinnalle.
— Sitte täytyy teidän palata! Hetikohta! Minä saatan teitä, ainakin kunnes tulette tehtaiden näkyviin.
— Mutta mitä varten kaikki tämä? kysyi Eugenia enemmin ja enemmin hämmästyen tätä tarjousta ja nuoren vuorityömiehen kurttuista otsaa. — Onko mitään vaaraa täällä metsässä, taikka onko täällä jotakin muuta peljättävää?
Olli loi silmänsä alemmalle metsätielle, jonka mutkat osaksi olivat näkyvissä.
— Me olimme masuunin luona tuolla ylhäällä! sanoi hän vihdoin pitkään, minä ja toverini. Minä lähdin yksinäni suorinta tietä sen tähden, että tahdoin olla ennen palanneena, toiset menivät ajotietä. Te voisitte viimein kohdata heidät, armollinen rouva, ja silloin tahtoisin kernaammin olla teitä likemmällä — kävi miten kävi.
— En pelkää, vastasi Eugenia vakaasti, ja minä toivon etteivät he toki loukkaa minua. Tiedän kyllä työmiehissä tyytymättömyyttä vallitsevan, mutta minulle on sanottu, ettei se ole juuri minkään arvoista ja että se kohta saadaan asettumaan.
— Silloin on teille valheteltu! keskeytti hänen Olli tuimasti. Sovinnosta ja vähäpätöisyyksistä nyt ei olekaan kysymystä. Herra Berkow on julistanut meille sodan, taikka me hänelle, joka on yhdentekevä. Se vaan, että olemme tätä nykyä riidassa, ja se ei lopu ennen kuin jompikumpi meistä on hukassa. Sen sanon minä teille, armollinen rouva, ja tottapa minä paraiten sen asian tiedän.