Vieno kalpeus vetäysi nuoren naisen kasvoille, saatuaan nyt vahvistuksen kauan jo vallitsemaan pelkoonsa, mutta samalla loukkasi häntä Hartosen rohkeat, kerskuvat sanat asiata ilmoittaissa, ja tästä sai hänen ylimmysluontonsa joksikin täyden pontevuuden, kun hän varsin kylmästi vastasi:
— Noh, jos asianlaita niin on, niin minun on mahdotonta vastaanottaa johtoa ja vielä vähemmin suojelusta mieheltä, joka noin ilmeisesti ja peittelemättä on julistanut olevansa herra Berkowin vihollinen, — minä ratsastan yksinäni.
Hän yritti laskemaan hevosensa täyttä karkua menemään, kun Olli tuotapikaa, kiivaasti ja rohkeasti, sulki häneltä tien.
— Seisahtukaa, armollinen rouva! Teidän täytyy ottaa minut mukaanne.
— Täytyykö? Eugenia nostatti ylevästi päätänsä. Ja jos nyt en tee sitä?
— Sitte — pyydän teitä sitä tekemään.
Se oli taas sama pikainen muutos rohkeimmasta uhittelemisesta miltei kerjäävään rukoukseen, mikä jo ennen oli masentanut Eugenian vihan ja nytkin asetti hänen tyytymättömyytensä. Eugenia katsahti alas nuoreen päällysmieheen, joka synkeästi ja vihaisesti ja kuitenkin silminnähtävästi murheellisena silmäili häneen.
— En voi taipua tarjoukseenne, Hartonen! sanoi hän vakaisesti. Jos tosiaankin tovereissamme on niin pitkälle tultu, että kohdatessani heitä en ole loukkaukselta turvattu, niin pelkään että se vaan on teidän tekoanne, ja että kaikki on tullut alkujaan mieheltä, joka noin leppymättömästi vihaa meitä.
— Meitä? keskeytti hänen Olli kiivaasti. Teitä en vihaa, armollinen rouva, eikä teitä loukata, ei sanallakaan! Ei yksikään ole rohkeneva teille mitään virkkaa, kun minä olen paikalla, ja jos joku rohkenisi, niin sitä hän ei tee toisen kerran. Antakaa minun tulla muassa!
Eugenia epäröi hetkisen; mutta pelkäämättömyytensä ja Ollin vihaiset sanat ratkaisivat asian.