— Minä käännyn takaisin ja vältän ajotien! sanoi hän navakasti.
Jääkää te tänne, Hartonen, asemanne herra Berkowin suhteen vaatii sen.
Ikäänkuin tämä nimi olisi laskenut kauan hillityn vihan irralle; Hartosen silmät leimahtivat yhtäkkiä Eugenian puhuessa, ja hurja verinen suuttumus säihkyi niissä.
— Herra Berkow! äänähti hän; — Herra Berkow, joka niin suosiollisesti antaa teidän yksinänne ratsastaa, vaikka tiesi meidän olevan tuolla mäellä ja nyt täytyvän olla täällä metsässä! Eihän Berkow koskaan ole teistä huolinut, se on hänestä yhtä, jos olette onneton taikka ei, ja kuitenkin hän on ainoa, jonka täytyy siitä vastata!
— Hartonen, mitä rohkenette puhua! sanoi Eugenia, närkästyksestä ja mielikarvaudesta hehkuen; mutta turhaan koki hän hillitä häntä; Hartonen keskeytti hänen puheensa ja jatkoi kasvavalla kiivaudella.
— No niin, kyllähän se oli kauhea rikos, että näin teidän itkevän, kun luulitte ettei yhtään ihmistä ollut lähitienoissa; te itkette usein, armollinen rouva, te olette itkeneet monta kertaa sittekuin tänne tulitte, vaikka ei kukaan ole nähnyt sitä niinkuin minä vastikään. Tiedänpä kuka siihen on syynä, ja minä annan hänen —
Hän malttui tuota pikaa, sillä nuori rouva oli oikaissut itsensä korkealle satulassa, ja nyt tapasi hänenkin yksi noita musertavan ylevyyden silmäyksiä, joilla Eugenia osasi tehdä itsensä likenemättömäksi. Äänensä kuului jään kylmältä, ja vieläkin pahemmalta; se oli juuri valtijattaren äänenlaatu alamaista kohtaan, kun hän nyt tiuskasi Hartoselle:
— — Vaiti, Hartonen! Vielä yksi sana, yksi ainoa sana häntä vastaan, ja minä unhotan, että olette pelastaneet hänen ja minun oman henkeni, ja vastaan puheesenne kuten se ansaitsee.
Hän pyöräytti hevosen ja tahtoi ratsastaa hänen sivutse, mutta Ollin jättiläis-runko seisoi keskellä tietä, väistymättä ainoatakaan askelta. Olli oli kalvettunut tuosta haltijan äänestä, jonka hän nyt ensi kerran kuuli Eugenian huulilta, ja viha, joka säihkyi hänen silmissään, näkyi nyt häntäkin tarkoittavan.
— Mene pois tieltä! käski Eugenia entistä lujemmin. Minä tahdon kulkea eteenpäin!
Mutta hänellä oli täällä vastassa mies, jossa käskyt eivät mitään voinneet ja joka hänen käskystä vaan pahemmin raivostui. Sensijaan että olisi totellut, hän yhdellä ainoalla askelella astahti juuri hänen vierelleen ja tarttui toisen kerran, ja tällä kertaa rautakouralla hevosen ohjiin, huolimatta ratsastajan vaarasta, huolimatta että hevonen pystyyn kavahtaisi.