— Älkää puhutelko minua noin, armollinen rouva! sanoi hän alhaisella äänellä. Paljon voin kärsiä, ainakin teiltä, jos ei keltään muulta; mutta tuota äänähdystä en suvaitse! Älkää häätäkö hevosta, jatkoi hän kiivastuksissaan, kun Eugenia ratsuvitsalla aikoi pakoittaa sitä kiskaisemaan itsensä irti ja karkaamaan sieltä tiehensä. Te ette saa minua kumoon ratsastamalla, mutta minä, minä, Jumala avita, tempaan sen kumoon, niinkuin kerran tempasin ne molemmat toiset hevoset.
Hirmuinen uhkaus oli hänen sanoissaan ja vielä enemmin hänen silmäyksissään. Ensi kerran näki Eugenia Hartosen kaikkia peljättävän hurjuuden kääntyvän itseään kohtaan ja hoksasi nyt asemansa kaiken vaarallisuuden; mutta samassa hetkessä huomasi hän myös ainoan keinon, mikä tässä voi auttaa.
— Hartonen, sanoi hän nuhdellen, mutta äänensä oli tuota pikaa käynyt leppeäksi, miltei vienoksi. Vastikään tarjositte minulle palvelustanne ja nyt uhkaatte jo minuakin? Jopa ymmärrän, mitä minulla on kumppaleiltanne peljättävänä, kun tekin noin kohtelette minua! Enpä olisikaan ratsastanut metsään tänäpänä, jos olisin tätä aavistanut.
Nämä nuhteet, mutta vielä enemmin tämä ääni näkyi Ollin maltuttavan: hurja äkäisyytensä katosi, niin kuin hän ei koskaan olisi kuullutkaan sitä äänenlaatua, joka sen oli nostattanut. Vielä piteli hän oikealla kädellä ohjia, mutta vasen nyrkki aukesi vähitellen ja uhkaavaisuus katosi hänen kasvoistaan.
— Tähän asti en ole peljännyt teitä, jatkoi Eugenia hiljaa, vaikka teistä niin paljo pahaa on sanottu. Tahdotteko nyt vaikuttaa minussa sen pelvon? Me olemme likellä jyrkännettä; jos yhä noin ärsytätte hevostani, tahi täytätte uhkauksenne, niin tässä tapahtuu onnettomuus. Taitaako mies, joka heittäysi hevosteni eteen pelastaaksensa tuntemattoman ihmisen, nyt saattaa minut vaaraan. Päästäkää minua menemään, Hartonen!
Olli hypähti ja loi silmänsä jyrkänteelle, jota olivat aivan likellä; verkalleen päästi hän ohjat ja verkalleen, ikäänkuin väistyen poistumatonta voimaa, astui hän syrjään ja jätti tien Eugenialle auki. Eugenia katsahti välttämättömästi taaksensa; siellä seisoi hän liikahtamatta, ynseät silmät maata kohden, ilman sanaakaan vastaukseksi tahi jäähyväisiksi, ja antaen Eugenian ratsastaa tiehensä.
* * * * *
Nuori rouva veti syvään henkeänsä, kun, hevosen nopeus oli pelastanut hänen tuosta vaarallisesta lähisyydestä. Siellä oli hän kumminkin vapissut, niin rohkea kuin olikin. Hän ei olisi ollutkaan nainen, ellei hän tämän tapauksen perästä olisi tiennyt, mitä hän jo kauan oli aavistanut, että näetsen tämän miehen selittämätön ja ristiriitainen olento kantoi häntä kohtaan paljon vaarallisempaa tunnetta kuin vihaa. Vielä nöyristyi Hartonen hänen valtansa alle, mutta hän oli ollut kahleensa katkomaisillaan. Eugenia oli nyt nähnyt esimerkin siitä, että, jos Hartonen kerta kaikki solmut ja siteet murtaisi, hän järjettömyyden ja raivon suhteen kyllä olisi se hillitön luonnonvoima, mihin hän kerta oli hänen verrannut.
Hän oli ennättänyt laksoon, ja aikoi saadun varoituksen johdosta juuri poiketa ajotieltä, kun sieltä kuuli kavionkapseen; ja kun hän kääntyi taapäin, näki hän ratsastajan, joka tuli täyttä laukkaa karauttaen ja muutamissa minuuteissa oli hänen vierellään.
— Jopa viimein! sanoi Artturi hengästyneenä, pyöryttäen hevosensa kääntymään. Kuinka varomattomasti, että juuri tänä päivänä lähdet yksinään ratsastelemaan! Et liene aavistanutkaan tämän yrityksen vaarallisuutta? Eugenia katsahti hämmästyneenä puolisonsa puoleen, joka pikaisesta ratsastuksesta läähöttäen ja palavissa ihoin pysähtyi hänen vierellään. Artturi ei ollut ratsasvaatteissaan, eikä ollut hänellä kannuksia eikä hansikoita; jokapäiväisessä puvussaan oli hän heittäynyt hevosen selkään, ajaaksensa Eugenian jälkiin.