— Minä olen työhön tottumaton, sanoi hän eräänlaisella tuimalla ivalla. Se tulee siitä, että olen veltostunut! En saa tehdyksi sitäkään, minkä kirjurini joka päivä tekevät.
— Minusta pikemmin näyttää siltä, että ponnistat kykyäsi viimeisiin asti, sanoi Eugenia äkisti. Tuskin päiväkausiin astut työhuoneestasi ulos ja öillä näen, kuinka kynttilät palavat siellä aamuun asti.
Äkillinen punoitus lennähti nuoren miehen kasvoille.
— Milloin aloit lainata akkunoilleni semmoista huomiota? kysyi hän huoleti, mutta hyvin katkeroittuneena. Enpä luullutkaan silmiesi niihin ulettuvan.
Nyt oli nuoren rouvan vuoro punastua, mutta hän hillitsi äkkiä tämän punastuksen ja vastasi vakavalla äänellä:
— Siitä asti kuin sain tietää, että vaara, jota niin jäykästi kiellät, päivä päivältä enenee enenemistään. Minkä vuoksi ko'et uskottaa minua väärin tämän kapinan laajuuden ja sen mahdollisten seurausten suhteen?
— En tahtonut saattaa sinua levottomaksi.
— Enpä olekaan mikään säikkyvä lapsi, jota tarvitsisi noin surkuteltavasti säästellä, ja jos joku vaara uhkaa meitä —
— Meitäkö? keskeytti hänen Artturi. Annapa anteeksi, mutta vaara voi korkeintaan tulla uhkaavaksi ainoastaan minulle. Lapsena en ole koskaan aatteessanikaan sinua pitänyt; mutta velvollisuudekseni olen katsonut, etten vaivaisi paroonitar Windegiä asioilla, jotka hänelle tietysti ovat yhtä yhdentekeviä ja ennen pitkää yhtä vieraitakin, kuin nimi, jota hän vielä kantaa.
Ääni tässä vastauksessa soi jääkylmältä; se oli Eugenian oma äänenlaatu, jota hän ainakin aivan usein oli käyttänyt Artturia kohtaan, nähdessään tarpeelliseksi tarkkauttaa häntä sukuperäänsä ja pakolliseen naimiseensa. Nyt antoi Artturikin hänelle huomauksen samasta asiasta. Nuoren naisen silmissä välähti jotakin närkästyksen tapaista, luodessaan ne puolisoonsa.