— Käännymmekö takaisin? kysyi Eugenia hiljaa.
— Se on myöhäistä! He ovat jo havainneet meidät. Poiketa toisaalle ei käy tässä laatuun, ja takaisin kääntyminen olisi pakenemista. Olipa pahasti, että meidän juuri piti olla hevosinemme, se härsyttää heitä vielä enemmän, mutta arkailemista emme saa näyttää; eteenpäin täytyy meidän mennä.
— Ja kuitenkin olet peljännyt tätä yhtymistä? Artturi katseli
Eugeniaa suurin silmin.
— Minäkö? Ei, minä tahdoin vaan, ettet sinä heitä kohtaisi. Nyt sitä ei käy välttäminen, mutta ethän olekaan yksinäsi. Pidä hevosta vakavasti ohjista ja pysy aivan vierelläni! Kentiesi pääsemme ilman mielipahoitta.
Nämä sanat vaihetettiin äkisti ja hiljaa, heidän tuskin minuutin ajaksi pidättäessä hevosiansa. Nyt ratsastelivat he verkalleen eteenpäin suurelle tielle, josta heidät jo oli havaittu.
Artturi oli oikeassa. Huonommalla onnella he eivät ikänä olisi tainneet tätä laumaa kohdata. Väestö oli ärsyksissä, kaikki vihoissaan ja kiukuissaan jo ruukin edustalla tapahtuneen melun johdosta; he jo alkoivat kärsiä kovia seurauksia uppiniskaisuudestaan ja nyt näkivät he isäntänsä, joka ei millään ehdoilla tahtonut myöntyä heidän vaatimuksiinsa, ylhäisen puolisonsa parissa palaavan — kuten arvelivat — huviratsastukselta; suututtava nähtävä ihmisille, jotka jo taistelevat puutteen kourissa! Pahan tapanen hälinä kuului. Jo nakeltiin puoli-äänisiä uhkauksia ja haukunta-lauseita; nämä kyllä vaikenivat ratsastavain ajotielle ennätettyä, mutta koko joukko oli, juurikuin keskinäisen välipuheen johdosta, asettunut tiheäksi ryhmäksi, joka näkyi aikovan estää ratsastajat eteenpäin pääsemästä.
Artturin huulilla näkyi taas tuo vieno hermojen vävähtely, joka hänessä oli ainoa mielenliikutuksen näkyväinen merkki, mutta kätensä ei vapissut ensinkään, kun hän tarttui Eugenian hevosta suitsiin, pitääksensä, tapahtui mitä tapahtui, eläintä juuri vierellänsä.
— Hyvää päivää! hyvät ihmiset.
— Tervehdykseen ei vastattu. Ei ainoakaan koko joukosta vastannut siihen mitään. Sen sijaan säihkyi vihaisia silmäyksiä joka suunnalta molempia vastaan, ja likinnä seisovaiset tunkivat vielä likemmä toisiansa.
— Ettekö tahdokaan päästää meitä kulkemaan? kysyi Artturi vakaisesti. Hevoset tulevat levottomiksi, jos noin tungette kohden. Antakaa sijaa!