Niin vaarallinen kuin heidän asemansa olikin, jonka Eugenia täydellisesti käsitti, katsahti tämä kumminkin hämmästyksellä puolisonsa puoleen. Tämä oli ensikerta, kuin Eugenia kuuli tuon puheenlaadun hänen suustansa; se kuului hyvin hiljaiselta, mutta oli yhtähyvin kartanon isännän puheenlaatu alamaisiaan kohtaan. Tämä Artturin käytös oli tosin vaarallinen yritys semmoisella hetkellä, mutta se olisi epäilemättä onnistunut, jos joukko olisi ollut johtajatta. Nyt sitä vastoin kaikkein silmät kääntyivät yhtäälle, ikäänkuin sieltä odottaen merkkiä myöntymykseen tahi vastustukseen. Siellä ulompana näetsen seisoi Olli Hartonen, joka juuri ikään oli tullut kukkulalta ja jota he arvattavasti olivat odottaneet. Hän seisoi järkähtämätönnä, kädet ristissä ja silmät vakaisesti luotuina Berkowiin ja hänen puolisoonsa, mutta näissä silmissä ei ollut mitään hyvää havaittavana.
Artturi silmäsi sinne minne muutkin katsoivat. Hän kääntyi nyt kokonaan sinnepäin.
— Hartonen, tekö olette johtajana täälläkin? Laittakaa siis niin, että pääsemme kulkemaan! Näettehän että odotamme.
Jos näissä sanoissa olisi ollut hiukkanenkaan valtaa tahi rukousta — yhtäkaikki kumpaako — niin se olisi ollut kuin säde ruuti-astiassa, ja Olli näyttikin tätä sädettä odottavan. Mutta tämä malttavainen kehoitus järjestyksen pitoon, joka samalla vaati Hartosta hyvin ymmärrettyä velvollisuuttaan täyttämään ja samalla myöskin tunnusti hänen valtansa, kummastutti häntä, ehkei kuitenkaan voinut mieltänsä mihinkään taivuttaa. Hän astui vitkalleen likemmä Berkowia.
— Vaiko niin, herra Berkow, te tahtoisitte päästä kulkemaan?
— Niinpä kyllä; näettehän, että aiomme tuonne toiselle puolen.
Ylenkatseellinen pilkka loisti Ollin kasvoissa.
— Ja sen tähden kutsutte minua apuun? Olettehan "herra" tehtaissanne ja työmiehissänne! käskekää heidät siirtymään! Vai — jopa kävi äänensä koleaksi ja uhkaavaksi — vai huomaatteko kentiesi nyt, että minä täällä olen herra ja vaan tarvitsen sanan antaa näyttääkseni sen teille?
Eugenia oli kalvennut, samalla kun hevosensa yhä likeni puolisonsa hevosta. Hän kyllä tiesi, ettei nuo uhkaavat silmät häntä uhanneet, mutta eipä hän itsensä vuoksi vapissutkaan. Nyt ei hänellä ollutkaan sitä valtaa, jonka alle Olli sitä ennen oli nöyristynyt; häntä aavistutti, ettei tämä valta mitään voisi, niin kauan kuin Olli näki hänen viipyvän puolisonsa rinnalla.
— Sadat ainakin yhden voittavat! jos tappeluksesta on kysymys, vastasi Artturi jäykästi, mutta ettehän sitä tarkoittanutkaan, Hartonen! Vai ettekö luulisi olevanne suojeltuna, jos sattuisitte yksinänne tehtaan herrojani vastaan? Toivon olevani täällä yhtä hyvässä turvassa kuin huoneissani.