Olli ei vastannut mitään; hän katsoi vaan synkästi nuoren miehenpuoleen, joka näin hätäilemättä piti hevostaan hänen vierellään ja katseli häneen kirkkain ruskein silmin yhtä vakavasti, kuin taistelun ensin alkuun saadessa. Silloin Artturi toki oli kokoushuoneessa tehtaan virkamiehistön ympäröimänä ja suojelemana; nyt oli hän yksinään vihastuneen joukon keskellä, joka vaan odotti merkkiä käydäksensä loukkauksiin, kentiesi väkinäisyyksiin, ja kuitenkaan hänen kasvoissaan ei ainoakaan jäntere liikahtanut, ja ryhti oli niin uljas ja rohkea, ikäänkuin hän tietäisi ja tuntisi, että hän tässä oli isäntänä.
Tämä hellämielisyys ja tämä pontevuus ei ollut vaikuttamatta tähän kuuliaisuuteen tottuneesen joukkoon. Vielä toisen kerran kääntyivät heidän silmänsä kysyväisinä Olliin, joka vielä seisoi siellä ääneti. Vielä hänkin kerran katsahti ylös, ja silmäsi sitte syrjään Eugenian kalpeille kasvoille. Yhtäkkiä astui hän syrjään.
— Siirtykää, niin että hevoset pääsevät menemään! te siellä vasemmalla puolella.
Käsky täytettiin hetikohta niin kiireesti, että näytti, kuin ei se tapahtuisikaan vastahakoisesti. Vähemmässä ajassa kuin minuutissa oli leveä tie aukaistuna, niin että Berkow vaimonensa estymättä ratsasti tiehensä. Toisella puolen tietä he taas poikkesivat metsäpolulle ja katosivat heti sen jälkeen synkeään kuusistoon.
— Kuulepas Olli! — Lauri astui säveästi nuhdellen toverinsa rinnalle — vastikään tuiskit minulle siitä, että tuolla masuunin äärellä puhuin rauhasta, — mitä nyt itse olet tehnyt?
Olli katsoa tuijotti vielä sinne kuusiston puoleen; nyt kun nuori isäntä itse ei enään ollut häneen vaikuttamassa, hän jo näytti katuvan jalomielistä myönnytystään.
— "Sadat yhtä vastaan!" jupisi hän katkerasti, — ja "minä olen hyvässä turvassa teidän keskellänne!" Niin, niiltä ei puutu kauniita sanoja, kun pelkäävät, ja me raukat näykkäämme aina tuohon vanhaan onkeen.
— Tuopa ei näyttänytkään siltä, että hän pelkäisi! sanoi Lauri vakaasti. Ainakaan ei hän ole semmoinen kuin isänsä. Olli, pitäisi hän meidän toki —
— Mitä pitäisi meidän? keskeytti hänen Olli tuikasti. Antautako, eikö niin? Niin että te vaan pääsette lepoon ja rauhaan ja että hän sitte tekee kinan pahemmaksi kuin isä koskaan on tehnyt, nähdessään että hänelle kaikki onnistuu. Jos tällä kertaa päästin hänen menemään, niin se oli sen tähden, ettei ollut yksinään, sen tähden, että hänellä oli rouvansa muassaan, ja sen tähden, että — tässä Olli vaikeni yhtäkkiä. Tämä kopea mies olisi ennen purrut kielensä poikki, kuin tunnustanut kumppaleilleen, mikä voima se oli, joka yksinään oli taivuttanut hänen sääliväisyyteen.
Artturi ja Eugenia olivat sillä aikaa ääneti ratsastaneet eteenpäin. Ikäänkuin yhteisesti koettu vaara olisi heidät yhteen rengastanut, antoivat he, vaikka leveämmällä tiellä nyt oli kyllin tilaa, hevosten vieläkin mennä kyljetysten, ja Artturi piteli yhä vielä Eugenian hevosen ohjia kädessään, vaikka ei mitään ollut pelkäämistä ja kaikki enemmät huolet niin rohkeasta ratsastajasta kuin Eugenia oli, jo olivat perin tarpeettomat.