"Kaikki on vielä tehtävä. Rasittava ajatus. Minun mielikuvitukseni välisti voipuu ja raukenee, ikäänkuin ihana ja uupunut lintu, ja silloin minä olen hukassa. Nuori Karamanian kuningas, nuorekas sankari! Minä soisin hänen olleen Alschirokin! Pelkkä nimikin kirvellyttää sydäntä. Voi! koetukseni eivät ole vielä alkaneetkaan. Jabaster varoitti minua: tuo hyvä, rehellinen Jabaster. Hänen talismaninsa painaa rajua sydäntäni ja näyttää varottavan minua. Minä olen vaarassa. Kerskaten seison täällä, täyttäen huolimatonta ilmaa turhilla sanoilla, sillä välin kuin kaikki on toimittamatta. Minä käyn saamattomaksi. Nuori Karamanian kuningas! No, mitä minä olen tämän ruhtinaan rinnalla? Ei mitään, paitsi omissa ajatuksissani. Kansakkaassa basaarissa he eivät katsoisi minua soveliaaksi pitämään kiinni hänen jalustimestansa taikka kantamaan hänen varvaskenkiään — oi! tätä taisteloa, tätä alinomaista, katkeraa, loppumatonta taisteloa kohtaloni ja unelmieni välillä! Miksi minä ensinkään olen? taikka, koska minä olen, miks'ei minua tunnusteta semmoiseksi kuin minä tahtoisin olla?"
"Suloinen ääni, joka Jabasterin kaukaisessa luolassa laskeusi alas pyhästä kodistasi tuolta ylhäältä kuiskaten lohdutusta, soi'os uudestaan! Lausu'os taas hiljaisia kutsumuksiasi yksinäiseen korvaani ja karkoita pois nämät ajatukset, jotka vainoavat minua — ajatukset, mustat ja hämärät kuin julmat petolinnut, jotka väijyvät sankaria ja odottavat hänen kukistustansa ja riemuitsevat, koska he urhoollisen voittivat. Näissä väekkäissä kaupungeissa on jotakin turmiollista. Usko kukoistaa erämaassa."
Hän heittäysi vuoteellensa ja painaen alas päätänsä näytti vaipuvan mietintöön. Hän kavahti ylös ja tarttuen tauluseensa kirjoitti siihen seuraavat sanat:
"Honain, minä olen ollut kaiken yötä niinkuin David Ziphin korvessa; mutta Herrani avun kautta olen voittanut. Minä pakenen tästä vaarallisesta kaupungista hänen asioillensa, joita olen liian paljon laimin lyönyt. Älä koeta tavoittaa minua, vaan vastaan-ota kiitollisuuteni."
KUUDES OSA.
I.
Paahtava aurinko, sininen ja polttava taival, joka taholla korkeita, jylhiä vuorenselänteitä, mustia rotkoja, syviä onkaloita, pohjattomia kuiluja!
Yksityinen olento liikkui etäällä. Nääntyen ja ponnistellen pilgrimi verkalleen kiipesi jyrkkää ja kivistä polkua ylös.
Helteisinä hetket vierivät; pilgrimi saapui viimein vuoren huipulle, vähäiselle ja ryhmyiselle ylängölle, joka oli täynnä summattoman suuria murenneita ja kuumentuneita kallionlohkareita. Kaikki oli autiota: ei mitään lähdettä, ei mitään nurmea; linnut ja hyönteiset olivat yhtä äänettöminä. Kuitenkin tämä oli vuoren huippu: ei mitään korkeampaa kukkulaa kohonnut mistään; pilgrimi pysähtyi ja hengitti huokeammin, ja vieno hymy ilmestyi hänen voipuneissa ja juhlallisissa kasvoissaan.
Hän levähti hetken; hän otti laukustaan muutamia heinäsirkkoja ja hunajaa ja vähäisen vesileilin. Hänen ateriansa oli lyhyt ja yksinkertainen. Hänen palava halunsa päästä määräpaikalle ennen yön tultua pakoitti häntä kulkemaan eteenpäin. Ennen pitkää hän oli astunut ylängön poikki ja alkoi mennä vuorta alaspäin. Yksinäinen öljypuu tuli näkyviin, tuosta kokonainen ryhmä, ja pian ryhmät muuttuivat lehdoksi. Hänen tiensä polvitteli mieluisassa ja kauan kaivatussa siimeksessä. Hän tuli ulos lehdosta ja huomasi, että hän oli käynyt vuorenkylkeä alas enemmän kuin puoliväliin. Tämä päättyi äkisti kovin pimeään ja soukkaan rotkoon; toiselta puolen nousi vuori, jonka korkeata rinnettä seppelöitsi kaupunki, sievästi yleten loivalta kalteelta.