»Selvä ole, massa Will; helppo juttu pudotta lutikka reiästä — katso nyt sitä siellä alhaalla!»
Tämän keskustelun aikana ei Jupiterista ollut näkynyt vilahdustakaan; mutta kuoriainen, jonka hän oli päästänyt putoamaan, näkyi nyt nuoran päässä ja kimalteli kuin kiilloitettu kultapallo laskevan auringon viimeisissä säteissä, jotka yhä heikosti valaisivat ylänköä, jolla me seisoimme. Scarabaeus riippui vapaana oksien alapuolella, ja irti päästettynä se olisi pudonnut aivan meidän jalkoihimme. Legrand otti nopeasti viikatteen ja puhdisti sillä ympyränmuotoisen alan, kolme, neljä jaardia läpimitaten, aivan hyönteisen alapuolelta, ja tehtyään tämän käski Jupiterin päästää irti nuoran ja laskeutua puusta.
Iskettyään paalun aivan tarkasti siihen paikkaan, johon kuoriainen oli pudonnut, ystäväni otti taskustaan mittanauhan. Kiinnitettyhän sen siihen rungon kohtaan, joka oli lähinnä, hän kieritti sen auki, kunnes se ylettyi paaluun, ja sitten jatkoi matkaa tähän puun ja paalun määräinhän suuntaan viisikymmentä jalkaa — ja Jupiter katkoi viikatteella pensaita pois tieltä. Sillä tavoin saavutettuun kohtaan lyötiin toinen paalu ja se keskipisteenä piirrettiin noin neljän jalan suuruinen ympyrä. Otettuaan nyt lapion itselleen ja annettuaan Jupiterille ja minulle yhden kummallekin, Legrand pyysi meitä kaivamaan niin nopeasti kuin mahdollista.
Totta puhuakseni minulla ei milloinkaan ole ollut erikoista makua tämäntapaisiin huvituksiin ja juuri silloin olisin kaikkein mieluimmin kieltäytynyt siitä; yö oli näet tulossa ja olin jo kovin uupunut tähänastisista ponnistuksista; mutta mitään pakenemismahdollisuutta ei ollut, ja pelkäsin kovasti, että kieltäytymiseni vaikuttaisi pahasti ystävä parkani mielentasapainoon. Jos olisin voinut luottaa Jupiterin apuun, niin en olisi lainkaan epäröinyt koettaa pakkokeinoilla saada tuo heikkomielinen kotiin; mutta olin liian varma vanhan neekerin haluttomuudesta ruveta missään olosuhteissa auttamaan minua henkilökohtaisessa taistelussa hänen herraansa vastaan. En lainkaan epäillyt, että jälkimmäinen oli saanut tartuntaa niistä monista etelävaltioiden taikauskomuksista, jotka kertoivat haudatuista aarteista, ja että hänen kuvittelunsa olivat vahvistuneet koppakuoriaisen löytämisestä tai ehkäpä Jupiterin jääräpäisestä väitteestä, että »se lutikka oli puhdasta kultaa». Hulluuteen taipuvainen mieli saattoi helposti joutua harhaan tuollaisista vihjauksista — etenkin kun ne vahvistavat ennakolta omaksuttuja lempiaatteita — ja sitten muistui mieleeni poikaparan puhe, että tuo kuoriainen oli »tienviitta varallisuuteen». Kaiken kaikkiaan olin kovin utelias ja huolestunut, mutta lopulta päätin välttämättömyydestä tehdä hyveen — kaivaa parhaani mukaan, sillä tavoin, omien silmien todistuksella, nopeammin saadakseni mielipuolen vakuutetuksi hänen kuvitelmiensa järjettömyydestä.
Sytytettyämme lyhdyt me kaikki ryhdyimme kaivamaan niin innokkaasti, että ahkeruutemme olisi ansainnut järkevämmän syyn. Ja kun tulen liekki loi valonsa meihin ja työkapineisiimme, niin en voinut olla ajattelematta, miten maalauksellisen joukon me muodostimme ja miten oudolta ja epäilyttävältä meidän työmme varmaankin olisi näyttänyt kenestä vaeltajasta tahansa, joka sattumalta olisi saattanut tulla meidän puuhaamme katsomaan.
Kaivoimme hyvin innokkaasti parin tunnin ajan. Ei puhuttu juuri mitään. Eniten meitä huolestutti koiran haukunta — eläin otti tällä tavoin hyvin innokkaasti osaa meidän puuhaamme. Lopulta se kävi niin äänekkääksi, että rupesimme pelkäämään sen hälyttävän kaikki ympäristön kulkurit; tai pikemminkin tämä oli Legrandin kuvittelua. Omasta puolestani näet minä olisin iloinnut mistä tahansa keskeytyksestä, joka olisi auttanut saamaan ystäväni kotiin. Lopulta tuon metelin vaiensi hyvin vaikuttavasti Jupiter, joka hypähtäen kuopasta sangen tarmokkaan näköisenä sitoi elukan suun housunkannattimillaan, ja palasi sitten jörösti hihittäen työhönsä.
Mainitun ajan kuluessa olimme päässeet viiden jalan syvyyteen, eikä vielä ollut tullut näkyviin pienintäkään merkkiä aarteesta. Lakkasimme työstä kaikki, ja rupesimme jo toivomaan, että ilveily oli lopussa, mutta Legrand, ilmeisesti hyvin pettyneenä pyyhki miettiväisesti otsaansa ja aloitti uudelleen. Olimme kaivaneet koko neljän jalan ympyrämme ja nyt laajensimme hiukan rajoja ja kaivoimme vielä kaksi jalkaa syvemmälle. Ei vieläkään näkynyt mitään. Kullankaivaja, jota minä säälittelin mätä hartaimmin, kiipesi lopulta kuopasta kasvot katkeran pettymyksen vääristäminä ja rupesi hitaasti ja vastahakoisesti vetämään ylleen takkia, jonka hän oli heittänyt pois työn alkaessa. Minä en tällä välin sanonut sanaakaan. Jupiter rupesi herransa viittauksesta kokoilemaan työkaluja. Kun tämä oli tehty ja koira vapautettu kuonokopastaan, me syvän hiljaisuuden vallitessa läksimme kotia kohden.
Olimme ottaneet ehkäpä kymmenkunnan askelta tähän suuntaan, kun ääneensä sadatellen Legrand hyökkäsi Jupiterin kimppuun tarttuen häntä kurkusta. Ällistynyt neekeri aukaisi silmänsä ja suunsa ammolleen, pudotti lapionsa ja vaipui polvilleen.
»Rois-to», sanoi Legrand kähisten tavut yhteenpurtujen hampaittensa välitse, »mokoma saatanallinen musta konna! — puhu, tunnusta! — vastaa heti tässä paikassa ilman kiertelyjä! — mikä — mikä on sinun vasen silmäsi!»
»Voi taivas, massa Will, totta kai tämä ole minu vasempi silmä?» voivotti pelästynyt Jupiter asettaen kätensä oikealle näköelimelleen ja pitäen sitä siinä epätoivoisen itsepäisesti, aivan kuin peläten, että hänen herransa koettaisi repäistä sen irti.