»Sitä minä arvelinkin! Minä tiesin sen! Eläköön!» kiljui Legrand päästäen neekerin menemään ja tehden joukon pyörähdyksiä ja hyppäyksiä. Jupiter, joka nousi polviltaan ja tuijotti mykkänä vuoroin minua, vuoroin herraansa, oli sangen ällistynyt.
»Tulkaa, meidän täytyy mennä takaisin», sanoi viimeksimainittu, »juttu ei ole vielä lopussa»; ja hän johti meidät jälleen tulppaanipuun luokse.
»Jupiter», sanoi hän kun olimme saapuneet sen juurelle, »tulehan tänne!
Oliko pääkallo naulattu oksaan kasvot ylöspäin, vai oksaa vasten?»
»Naama oli ylöspäin, massa, niin että varis voi nokki silmä pois ilman mitään vaivaa.»
»No niin, tämänkö silmän läpi sitten pudotit kuoriaisen?» — tässä
Legrand kosketti Jupiterin toista silmää.
»Juu, se oli tämä silmä, massa — vasempi silmä — just niinkö te käski», ja tässä neekeri osoitti oikeata silmää.
»Hyvä juttu — meidän täytyy koettaa uudelleen.»
Tässä ystäväni, jonka hulluudesta nyt kuvittelin näkeväni eräänlaisen johdonmukaisuuden merkkejä, muutti kuoriaisen putoamispaikkaa osoittaneen paalun noin kolme tuumaa länteenpäin. Hän otti uudestaan mitan rungon lähimmästä kohdasta ja jatkettuaan suoraa suuntaa viisikymmentä jalkaa merkitsi pisteen, joka oli erinäisten jaardien päässä edellisestä kaivuupaikasta.
Tämän pisteen avulla piirrettiin taas ympyrä, hiukan edellistä suurempi, ja me ryhdyimme jälleen lapioimaan. Olin hirvittävän uupunut, mutta kuitenkaan ei työ enää tuntunut niin vastenmieliseltä, vaikka en ymmärräkään, mikä sai mieleni niin muuttumaan. Minut oli vallannut kerrassaan käsittämätön mielenkiinto — ja olinpa aivan innostunutkin. Ehkäpä Legrandin kaikessa hulluttelussa oli jotakin — jotakin johdonmukaista tai järkevää, mikä tehosi minuun. Kaivoin kiihkeästi ja silloin tällöin tapasin tosiaankin itseni katselemasta — melkein kuin olisin innokkaasti odottanut tuota kuviteltua aarretta, josta haaveksiminen oli saattanut onnettoman toverini sekapäiseksi. Eräänä hetkenä, kun sellaiset ajatusharhautumat eniten minua värväsivät ja kun me olimme työskennelleet noin puolitoista tuntia, meidät jälleen keskeytti koiran raivokas haukkuminen. Ensikerralla sen levottomuus oli ilmeisesti ollut vain leikkisyyden tai muun sellaisen oikun aiheuttama, mutta nyt sen ääni oli saanut tuikean kaiun. Kun Jupiter taas yritti sitoa sen kuonoa, teki se raivokasta vastarintaa, hypähti kuoppaan ja rupesi vimmatusti raapimaan multaa käpälillään. Tuossa tuokiossa se oli paljastanut kasan ihmisluita, jotka muodostivat kaksi täydellistä luurankoa; joukossa oli erinäisiä metallinappeja ja jotakin mikä näyttäytyi lahonneen villakankaan jäännöksiksi. Pari lapionpistoa käänsi esiin suuren espanjalaisveitsen terän, ja kun kaivoimme edelleen, tuli näkyviin kolme, neljä irtainta kulta- ja hopearahaa.
Nähdessään nämä Jupiter tuskin saattoi pidättää iloaan, mutta hänen herransa kasvot olivat äärimmäisen pettyneet. Hän kehoitti kuitenkin meitä jatkamaan ponnistuksiamme, ja sanat olivat tuskin lausutut, kun minä kompastuin ja kaaduin eteenpäin, sillä saappaani kärki oli tarttunut suureen rautarenkaaseen, joka oli puoleksi hautautunut tuohon irtonaiseen multaan.