Nyt me teimme työtä oikein olan takaa, eikä elämässäni ole milloinkaan ollut kymmentä niin jännittävää minuuttia. Tämän ajan kuluessa me olimme paljastaneet pitkulaisen puukirstun, joka päättäen täydellisestä säilymisestä ja ihmeellisestä kovuudestaan oli selvästi joutunut jonkin kivettymisprosessin alaiseksi — ehkäpä elohopea-bikloridin. Tämä kirstu oli puolen neljättä jalkaa pitkä, kolme jalkaa leveä ja puolen kolmatta jalkaa korkea. Se oli lujasti kiskoitettu takorautaisilla vanteilla, jotka eräänlaisena verkkona peittivät sen kokonaan. Kirstun molemmilla puolilla, lähellä kantta, oli kolme rautarengasta — kuusi kaikkiaan — joiden avulla kuusi henkilöä saattoi saada hyvän otteen. Meidän yhdistetyt äärimmäiset ponnistuksemme saivat sen vain hiukan liikkumaan. Huomasimme kerta kaikkiaan, että oli mahdotonta liikuttaa niin suurta painoa. Onneksi kantta piti kiinni vain kaksi liukuvaa säppiä. Ne me vedimme irti — jännityksestä vapisten. Siinä samassa meidän silmiemme edessä välähti suunnattoman arvokas aarre. Kun lyhdyn valo lankesi kuoppaan, leimahti sieltä, kullan ja jalokivien sekalaisesta röykkiöstä, sellainen kimallus ja hehku, että silmämme kerrassaan häikäistyivät.

En yritäkään kuvailla tunteitani. Hämmästys oli tietenkin valtavin niistä. Legrandin näytti jännitys aivan uuvuttaneen, eikä hän sanonut juuri mitään. Jupiterin kasvoilla oli hetken aikaa sellainen kuoleman kalpeus kuin neekerin kasvoilla voi milloinkaan olla. Hän näytti lamautuneelta — ukkosen iskemältä. Äkkiä hän vaipui polvilleen kuoppaan ja haudaten paljaat käsivartensa kyynärpäitänsä myöten kultaan antoi niiden olla siinä kuin nauttien kylvyn ylellisyydestä. Lopulta hän syvään huoahtaen huudahti kuin yksinpuheluna:

»Ja kaikki tämä tuo se kultalutikka! Se nätti kultalutikka! Se pikku kultalutikka parka, joka minä niin haukku! Etkö häpeä, neekeri? — vasta heti!»

Lopulta minun oli pakko huomauttaa sekä isännälle että palvelijalle aarteen poisviemisen tarpeellisuudesta. Oli tulossa kovin myöhä, ja meidän täytyi pitää kiirettä, jos mieli saada kaikki kotiin ennen päivän valkenemista. Oli vaikeata sanoa mihin piti ryhtyä, ja epätietoisuudessa kulutettiin paljon aikaa — niin sekavia olivat kaikki ehdotukset. Lopulta me kevensimme kirstua tyhjentämällä kaksi kolmasosaa sen sisällöstä, kunnes kykenimme, tosin hiukan vaivalloisesti, nostamaan sen kuopasta. Poistetut tavarat sijoitettiin pensaikkoon ja koira jätettiin niitä vartioimaan; Jupiter antoi sille määräyksen pysyä ehdottomasti paikoillaan ja tukkia turpansa, kunnes me palaisimme. Sitten läksimme kiireesti kotiin arkkua kantaen; saavuimme majaan kaikessa rauhassa mutta paljon vaivoja kestettyämme kello yhden aikaan aamulla. Olimme niin uupuneita, että olisi ollut luonnonvastaista tehdä mitään enempää. Lepäsimme kello kahteen ja söimme illallista; kohta senjälkeen lähdimme ylängölle mukanamme kolme lujaa säkkiä, jotka onneksi löysimme talosta. Vähää ennen neljää me saavuimme kuopalle, jaoimme mahdollisimman tasapuolisesti aarteen jäännökset ja jättäen kuopat täyttämättä läksimme jälleen majalle, jossa jälleen vapauduimme kultaisista kuormistamme, juuri kun aamunsarastuksen ensimmäiset heikot kajastukset valaisivat idän puunlatvoja.

»Olimme nyt aivan lopussa; mutta kiihkeä jännitys kielsi meiltä levon. Kolmen tai neljän tunnin levottoman imen jälkeen me aivan kuin sopimuksesta nousimme tutkimaan aarrettamme.

»Arkku oli ollut täynnä reunojaan myöten, ja me kulutimme koko päivän ja suurimman osan yötä sen sisällyksen tutkimiseen. Mitään järjestystä ei ollut pidetty. Kaikki esineet oli kasattu vain summamutikassa. Järjesteltyämme kaikki huolellisesti havaitsimme omistavamme suuremman omaisuuden kuin aluksi olimme otaksuneetkaan. Rahaa oli yli neljäsataaviisikymmentä tuhatta dollaria — arvioimme rahat niin tarkasti kuin mahdollista ikätaulukkojen mukaan. Hopeata ei ollut kolikkoakaan. Kaikki oli vanhaleimaista kultaa ja hyvin erilaista — Tanskalaista, espanjalaista ja saksalaista rahaa, muutamia englantilaisia guineoita ja joitakuita rahoja, joiden kaltaisia emme olleet milloinkaan aikaisemmin nähneet. Vielä oli muutamia hyvin isoja ja raskaita kolikoita, niin kuluneita, ettemme voineet saada selkoa niiden kirjoituksista. Amerikkalaista rahaa ei ollut. Jalokivien arvoa oli vähän vaikeampi määritellä. Timantteja — muutamat harvinaisen suuria ja hienoja — oli kaikkiaan satakymmenen, eikä yksikään niistä ollut pieni; kahdeksantoista huomattavan kaunista rubiinia; kolmesataakymmenen smaragdia, kaikki hyvin kauniita; kaksikymmentä safiiria ja yksi opaali. Kaikki nämä kivet oli murrettu kehyksistään ja heitetty irralleen arkkuun. Kehykset itse, jotka poimimme muun kullan joukosta, oli vasaralla taottu lyttyyn, ilmeisesti siksi, ettei niitä tunnettaisi. Paitsi kaikkea tätä oli kirstussa suuri joukko kultakoristeita — liki kaksisataa paksua sormusta ja korvarengasta, raskaita ketjuja — kolmekymmentä, jos muistan oikein — kahdeksankymmentäkolme hyvin isoa ja painavaa ristiinnaulitun kuvaa, mahtava kultainen juomamalja, joka oli koristettu runsaasti viiniköynnöksen lehdillä ja bakkanaalisilla kuvilla, kaksi hienosti koristeltua miekankahvaa ja monta muuta pikku esinettä, joita en enää muista. Näiden arvoesineitten paino oli yli kolmensadanviidenkymmenen naulan; ja tähän laskuun en ole ottanut sataayhdeksääkymmentäseitsemää komeata kultakelloa, joista kolmen arvo oli ainakin viisisataa dollaria. Monet niistä olivat hyvin vanhoja ja ajanmittareina arvottomia; sisukset oli ruostuminen enemmän tai vähemmän tärvellyt — mutta kaikki olivat runsaasti timanteilla koristeltuja ja kuoret hyvin arvokkaita. Me arvioimme sinä yönä arkun koko sisällyksen puoleentoista miljoonaan dollariin; ja myöhemmin myytyämme koristeet ja jalokivet (muutamia jätimme omiin tarkoituksiimme) havaitsimme huomattavasti aliarvioineemme aarteen.

Kun vihdoinkin olimme lopettaneet tutkimisemme ja kiihkeä järkytyksemme oli hiukkasen tyyntynyt, niin Legrand, joka huomasi, että minä pakahtuisin kärsimättömyydestä, ellen saisi tietää tämän ihmeellisen arvoituksen ratkaisua, antoi yksityiskohtaisen selityksen kaikista sen yhteydessä olevista seikoista.

»Muistathan», hän sanoi, »sen yön, jona minä ojensin sinulle sen karkean luonnoksen, jonka olin tehnyt koppakuoriaisesta. Muistat kai myöskin, että minä kovin kiihdyin sinun itsepäisyydestäsi, kun väitit, että minun piirrokseni muistutti pääkalloa. Kun aluksi väitit sitä, niin luulin sinun laskevan leikkiä; mutta sittemmin muistin ne omituiset pilkut kuoriaisen selässä ja myönsin itsekseni, että sinun huomautuksessasi oli hiukan perää. Kuitenkin sinun pilkkasi ärsytti minua — sillä pidin itseäni hyvänä piirtäjänä — ja sentähden, kun ojensit pergamenttipalan takaisin, olin vähällä rypistää sen ja heittää tuleen.»

»Paperipalan, tarkoitat kai», huomautin minä.

»Ei, se näytti kovin paperilta, ja siksi minäkin sitä ensin luulin, mutta kun rupesin sille piirtämään, niin havaitsin heti, että se oli palanen hyvin ohutta pergamenttia. Sehän oli aivan likainen, niinkuin kai muistat. No niin, aioin juuri rypistää sen, kun satuin katsahtamaan piirrokseen, jota sinä olit katsonut, ja voitko kuvitella hämmästystäni, kun havaitsin, että tosiaankin pääkallonkuva oli juuri siinä — näytti siltä — samassa paikassa, johon minä olin piirtänyt kuoriaisen. Kotvan aikaa olin liian ällistynyt ajatellakseni järkevästi. Tiesin, että minun piirrokseni oli yksityiskohdissa aivan erilainen kuin tämä — vaikkakin ääriviivoissa oli jotakin samankaltaista. Nopeasti otin kynttilän ja istuuduin huoneen toiseen päähän ja ryhdyin tutkimaan pergamenttia tarkasti. Kääntäessäni sitä näin oman piirrokseni toisella puolella aivan sellaisena kuin olin sen piirtänyt. Ensiksi vain ihmettelin ääriviivojen samankaltaisuutta — ja sitä omituista sattumaa, että minun tietämättäni oli pergamentin toisella puolella — aivan minun piirrokseni takapuolella — ohut kallon kuva ja että tämä pääkallo ei ainoastaan ääriviivojensa, vaan myöskin kokonsa vuoksi niin läheisesti muistutti minun piirrostani. Tämän sattuman omituisuus aivan typersi minut joksikin aikaa; sellainen on tämäntapaisten sattumien tavallinen vaikutus. Ajatus ponnistelee luodakseen yhteyden — syyn ja seurauksen yhteyden — ja kun ei siihen kykene, niin lamautuu hetkiseksi. Mutta kun toivuin tästä huumauksesta, niin minulle vähitellen valkeni seikka, joka vavahdutti mieltäni paljon enemmän kuin tuo sattuma. Rupesin aivan kirkkaasti muistamaan, että pergamentilla ei ollut ollut mitään piirrosta, kun minä tein luonnokseni kuoriaisesta. Rupesin olemaan ihan varma siitä, sillä muistin kääntäneeni ensin toisen puolen, sitten toisen etsiessäni puhtainta kohtaa. Jos siinä olisi silloin ollut pääkallo, niin varmasti olisin sen huomannut. Selvästi tässä oli arvoitus, joka tuntui mahdottomalta ratkaista; mutta jo silloinkin olin näkevinäni välähdyksen, hyvin himmeän, aivojeni kaukaisimmissa ja salaisimmissa kammioissa, kiiltomadon kaltaisen aavistuksen siitä totuudesta, jonka viime yön seikkailu niin loistavasti osoitti todeksi. Nousin heti ja pistettyäni pergamentin varmaan talteen jätin sikseen kaikki enemmät mietiskelyt, kunnes jäisin yksin.