EDGAR ALLAN POE.
Niistä harvoista amerikkalaissyntyisistä kirjailijoista, joiden maine ja — mikä merkitsevämpää — taiteellinen vaikutus on kantautunut valtameren yli vanhaan Eurooppaan, on Edgar Allan Poe mainittava ensimmäisellä sijalla. Hänessä on Amerikka maksanut takaisin maanosallemme hituisen suuresta kulttuurivelastaan, vieläpä kahdella kirjallisuuden alalla: lyriikan ja kertomataiteen.
Poe syntyi Bostonissa v. 1809 ja kuoli Baltimoressa v. 1849. Se maailmanmaine, minkä hänen runoutensa hänen kuolemansa jälkeen saavutti, käänsi kirjallisuudentutkijain uteliaan huomion siihen omalaatuiseen ihmiselämään, joka sisältyy mainittujen rajavuosien väliin ja joka tuntuu tarjoavan niin sovittamattomia vastakohtia ja niin vaikeasti ratkaistavia ongelmia. Siinä kuvassa, minkä eri elämäkerran kirjoittajat antavat Poe'sta, onkin usein vain ääripiirteistä yhtäläisyyttä — mielikuvitus on kehittänyt eri suuntiin runoilijan elämäkerran tarjoamaa ainehistoa. Toiselta puolen on epäilemättä hänen persoonallisuuteensa liittyviä sairaalloisia piirteitä romanttisesti liioiteltu, toiselta puolen on Poen »kunnian» pelastamisen tarkoituksessa harjoitettu epähistoriallista kaunomaalausta. Mutta miten erilaisia Poe’sta annetut kuvat lienevätkin, luemme niistä kuitenkin aina kaksi tosiasiaa: onneton ihminen, suuri taiteilija!
Runoilijan isä David Poe oli vapaussodasta tunnetun irlantilaissyntyisen kenraali Poe’n poika. Hän oli, jouduttuaan epäsäännöllisen elämäntapansa johdosta erilleen suvustaan, mennyt naimisiin englantilaissukuisen näyttelijättären kanssa ja myöskin itse antautunut teatterin palvelukseen. Heidän toinen poikansa oli Edgar. Sekä David Poe että hänen vaimonsa kuolivat molemmat samana vuonna, 1811, keuhkotautiin. Kaksivuotias Edgar joutui varakkaan richmondilaisen tupakkakauppiaan Allanin perheeseen kasvatiksi. Hänen kasvatusvanhempansa pitivät hyvää huolta hänen koulunkäynnistään ja lähettivät hänet myöhemmin Englantiin täydentämään opintojaan. Amerikkaan palattuaan jatkoi hän lukujaan mm. Virginian ja Charlottesvillen yliopistoissa, harrastaen etenkin ranskan ja latinan opintoja. Hän oli omaksunut rikkaan nuorenmiehen elämäntavat ja tuhlasi mm. pelivelkoihinsa runsain käsin kasvatusisänsä varoja. Viimemainittu, kyllästyneenä Poe’n tuloksettomiin, loppumattomia varoja kysyviin opintoihin, kieltäytyi kustantamasta kasvatuspoikansa jatkuvia yliopistolukuja ja pani tämän konttorityöhön liikkeessään. Tuleva runoilija ei kuitenkaan voinut kauan kestää konttorikirjojen ääressä, vaan pakeni kasvatusisänsä luota ja värväytyi sotilaaksi. Uudella toimialallaan ei Poe päässyt kersantin arvoa pitemmälle, mutta keksi sensijaan näihin aikoihin itsessään runoilijan. Salanimisenä julkaisi hän v. 1827 runokokoelman »Tamerlane and other poems» (»Tamerlan ja muita runoja») sekä kaksi vuotta myöhemmin uuden täydennetyn painoksen tästä esikoisteoksestaan. Tällä välin oli Poe uudelleen sopinut kasvatusisänsä kanssa, joka lähetti nuoren runoilijan West Point'in sotilasakatemiaan. Täällä osoitti Poe erinomaisia taipumuksia matematiikkaan, mutta hänen hillitön luonteensa joutui ristiriitaan koulun järjestyssääntöjen kanssa ja sotilasakateemikon ura katkesi kesken. Kasvatusisä, joka vaimonsa kuoltua oli mennyt uusiin naimisiin, ja saanut omia lapsia, osoittautui haluttomaksi avustamaan tämän koommin kasvatuspoikaansa, joka nyt sai aloittaa kynällään sitkeän taistelun olemassaolosta. Ensimmäinen menestys tässä miltei epätoivoisessa kamppailussa jokapäiväisestä leivästä kohtasi Poe’n, kun hän v. 1833 sai 100:n dollarin palkinnon eräältä baltimorelaiselta lehdeltä parhaasta lehden kilpailuun jätetystä kertomuksesta. Koeteltuaan turhaan saada kustantajaa näihin aikoihin kirjoittamilleen kertomuksille hankki Poe itselleen niukan toimeentulon sanomalehtien toimittajana ja avustajana. Paitsi kaunokirjailijana esiintyi hän toimittamissaan tai avustamissaan lehdissä myöskin arvostelijana lausuen pelottomasti julki mielipiteensä silloinkin, kuu se kulki ajan vallitsevaa suuntaa vastaan. Poe’n terävät, kaukonäköiset kritiikit, joiden täyden arvon vasta myöhempi aika on todennut, esiintyivät hänen aikalaisilleen ylen mielivaltaisina ja kohtuuttomina ja hankkivat hänelle joukon leppymättömiä vihamiehiä, jotka eivät ainoastaan vaikeuttaneet hänen taisteluaan leivästä, vaan ulottivat kostonsa hänen kuolemansa jälkeiseenkin aikaan, sepitellen, kuten kirjailija Gristvold, alentavia, totuudesta poikkeavia kuvauksia hänen elämästään ja luonteestaan.
Vaihtaen alituisesti olutpaikkaa harjoitti Poe sanomalehtimiehen ammattia milloin New Yorkissa, milloin Bostonissa, milloin Philadelphiassa, milloin Richmondissa. Kiihoittaakseen väsyneitä aivojaan tai etsiäkseen unohdusta vastoinkäymisessään ja köyhyydessään turvautui Poe alkoholiin ja opiumiin, vaipuen vähitellen yhä syvemmälle näiden nautintoaineiden orjuuteen. V. 1836 meni hän naimisiin 14-vuotiaan serkkunsa, kauniin ja rakastettavan Virginia Clemmin kanssa. Kun Virginia yksitoista vuotia kestäneen onnellisen avioliiton jälkeen, sairastettuaan kauan keuhkotautia, kuoli, ei Poe enää toipunut tästä iskusta. Kuoleman varjo, joka tuntui seuranneen häntä siitä lähtien, kun hän kaksivuotiaana menetti molemmat vanhempansa ja myöhemmin rakastetun ja ihaillun kasvatusäitinsä, lankesi entistä raskaampana hänen elämäänsä. Hänen sairaalloisen sukuperinnön rasittama hermostonsa vaati entistä runsaammin unohdusta antavia kiihokkeita, hän menetti yhä suuremmassa määrässä herruuden oman itsensä ylitse. Hänen rauhaton elämänsä päättyi 1849, neljänkymmenen vuoden iässä, eräässä Baltimoren sairashuoneessa, minne hänet tajuttomassa tilassa kannettiin.
Poen onneton, köyhyyden, sairauden ja kuoleman varjostama elämä on ruokkinut runoilijamielikuvitusta, jolla omalaatuisuudessaan ei ole monta vertaistaan maailmankirjallisuudessa. Hän aloitti runoilunsa Byronin ja Mooren merkeissä, multa löysi pian oman erikoisalansa, jossa hän itse kohosi mestariksi ja esikuvaksi. Tämä erikoisala on synkkäin, sairaalloisten, yliherkkien mielialojen ja tunteiden hienossa erittelyssä ja varmassa kuvailussa. Omakohtaisen, syvällisen tuntemuksensa inhimillisen sielunelämän synkimmiltä rajamailta sovittaa hän loogillisesti rakennetun ja miltei matemaattisella täsmällisyydellä kerrotun seikkailu- tai kauhutarinan puitteihin. Näissä yhdistää hän harvinaisen sielullisen näkijä-kyvyn korkealle kehitettyyn tyylilliseen taituruuteen, jota monet kirjailijat seikkailu- ja kriminaalikertomuksen alalla — sellaiset kuin Stevenson, Conan Doyle, Ewers ym. — ovat saavuttamattomana esikuvanaan enemmän tai vähemmän tietoisesti jäljitelleet. Ihmiskuvauksen kykyä sanan vaativammassa mielessä Poe'lta tosin puuttuu eikä hänen kertomustensa henkilöiden joukossa tapaa juuri nimeksikään plastillisesti kuvattuja luonteita, mutta sensijaan esittää hän pettämättömällä taidolla kauhua, epätoivoa, kuumehoureisia näkyjä ja mielentiloja, opiumhumalaa, koko sitä fantastista maailmaa, mitä kiihoitetut, sairaat aivot voivat kuvitella ja mikä Poe'lla muodostaa eräänlaisen symboolisen peilikuvan todellisuudesta. Hän on vastaanottanut vaikutuksia sekä englantilaisista kauhunovelleista että saksalaiselta E.T.A. Hoffmannilta, mutta pettämättömässä tunnelmamaalailussa, kuvauksen teräväpiirteisessä voimassa ja sanallisen ilmaisun merkitsevässä niukkuudessa sivuuttaa hän kaikki edeltäjänsä. Useissa hänen näköjään kylmällä kädellä piirretyissä kertomuksissaan voimme niinikään helposti tuntea jälkiä runoilijan persoonallisista elämyksistä, mm. niissä monissa novelleissa, joissa suru rakastetun kuoleman johdosta on kertomuksen keskeisenä aiheena ja joista tähän kokoelmaan suomennettu »Ligeia» on edustava näyte.
Kuoleman ja katoavaisuuden ajatuksen tapaamme keskeisenä myöskin Poe'n lyyrillisissä runoissa, joista eräät omalaatuisessa kauneudessaan kuuluvat englanninkielisen runouden kaikkein yleisimmin tunnettuihin tuotteihin. Harvoin, jos milloinkaan, on eloonjääneen suru rakastetun kuoleman johdosta tulkittu yhtä mieltäjärkyttävällä, yhtä syvällisellä tavalla kuin kuuluisassa »The Raven» (»Korppi»)-runossa, minkä kaameat kertosäkeet kauan kaikuvat sen korvissa, joka ne kerran on kuullut. Ja sellainen ylevä rakkausruno kuin »To Helen» (»Helenalle») muistuttaa syvässä kaipuussaan Shelley'n ylimaallisimpia runoelmia. Myöskin monet Poe’n harvoista filosofisen syvällisistä tai loistavan taiturimaisista runoista ovat hänen kuolemansa jälkeen saavuttaneet nopean kuuluisuuden ja hänen vaikutuksensa toisiin lyyrikkoihin on ollut hyvin huomattava. Niinpä on Ranskassa Charles Baudelairen nimi erottamattomasti liittynyt »Korpin» runoilijan nimeen.
Poe, joka köyhyydessä ja alennuksessakin säilytti ylpeän tietoisuuden omasta neroudestaan, ei eläessään saavuttanut murto-osaa siitä tunnustuksesta, jonka jälkiaika, etenkin valtameren tällä puolen, on hänelle niin auliisti myöntänyt. Ja sitä mukaa kuin häntä on opittu taiteilijana ihailemaan, sitä mukaa on hän myöskin ihmisenä ja luonteena alkanut saada enemmän ymmärtämystä osakseen. Eikä enää voida kieltää traagillista ylevyyttä tältä onnettomalta runoilijalta, joka huolimatta kaikista kohtalon iskuista pelasti rikkomattomana elämänsä myrskyistä omalaatuisen kauneuden aarteen jälkipolville.
V.A. Koskenniemi.