Mitä nyt! Mitä nyt! Tuo mieshän hyppii hullun lailla! On myrkkyhämähäkki häntä purrut.
All in the Wrong.
Monta vuotta sitten tutustuin hyvin läheisesti herra William Legrandiin. Hän kuului vanhaan hugenottiperheeseen ja oli joskus ollut varakas; mutta yhtämittaiset onnettomuudet olivat köyhdyttäneet hänet miltei puutteeseen asti. Välttääkseen onnettomuuksiensa aiheuttamia nöyryytyksiä hän läksi New Orleansista, esi-isiensä kaupungista, ja asettui Sullivanin saarelle Etelä-Karoliinaan, lähelle Charlestonin kaupunkia.
Tämä saari on hyvin omituinen. Siinä ei ole juuri muuta kuin merihiekkaa, ja se on noin kolmen mailin pituinen. Ei missään kohdassa sen leveys nouse yli neljännesmailin. Manteresta sen erottaa tuskin huomattava liejuttunut salmi, joka kiemurtelee läpi kaislikon ja rämekasvien muodostaman tiheikön; se on oikea liejukanojen lempipaikka. Kasvullisuus, niinkuin arvatakin saattaa, on sangen niukkaa tai ainakin kituliasta. Ei ainoatakaan kunnon puuta ole nähtävissä. Lähellä saaren länsikärkeä, missä Fort Moultrie sijaitsee ja missä on muutamia kurjia lautahökkeleitä — niissä asuu kesäaikaan tomua ja kuumetta pakoon lähteneitä charlestonilaisia — kasvaa kyllä pörröisiä kääpiöpalmuja; mutta koko saaren, lukuunottamatta tätä läntistä kärkeä ja merenpuoleista kovaa, valkoista rannikkoa, peittää tiheä sulotuoksuinen myrtti, jota Englannin puutarhurit pitävät niin tavattoman suuressa arvossa. Tämä kasvullisuus nousee usein viidentoista tai kahdenkymmenen jalan korkuiseksi ja muodostaa melkein läpitunkemattoman viidakon, täyttäen koko ilman tuoksullaan.
Aivan tämän viidakon keskeen, verrattain lähelle saaren itäistä ja etäisintä osaa oli Legrand rakentanut itselleen pienen majan, jossa hän asui, kun aluksi, aivan sattumalta, tutustuin häneen. Tämä tuttavuus kypsyi pian ystävyydeksi — sillä tuossa erakossa oli paljon sellaista, mikä herätti mielenkiintoa ja kunnioitusta. Huomasin hänet hyvin kasvatetuksi ja harvinaisen lahjakkaaksi, mutta samalla ihmisvihaajaksi ja taipuvaiseksi häilähtelemään kiihkeästä innostuksesta syvään alakuloisuuteen. Hänellä oli hallussaan paljon kirjoja, mutta harvoin hän niitä tutki. Hänen päähuvituksensa olivat ampuminen ja kalasteleminen tai kuljeskeleminen pitkin rannikkoa tai läpi viidakon etsimässä simpukoita ja hyönteisiä; hänen hyönteiskokoelmaansa olisi voinut kadehtia joku suuri tutkija, vaikkapa joku Swammerdammkin. Näillä ulkoilmaretkillä häntä tavallisesti seurasi eräs vanha neekeri, Jupiter-niminen, joka oli vapautettu ennen perheen vastoinkäymisiä, mutta jota ei voitu hyvillä sanoilla eikä väkivallalla saada luopumaan siitä, mitä hän arveli eittämättömäksi oikeudekseen, nimittäin alituisesti vartioida nuoren »massa Willin» askeleita. Ei ollut mahdotonta, että Legrandin sukulaiset, jotka pitivät nuorta miestä vähän löyhkäpäisenä, olivat saaneet tämän piintyneen aatteen ajetuksi Jupiterin päähän siinä toivossa, että kulkuria pidettäisiin silmällä.
Talvet ovat Sullivanin saaren leveysasteella harvoin ankaroita, ja syksyllä hyvin harvoin tarvitsee sytyttää takkatulta. Lokakuun keskivaiheilla 18— sattui kuitenkin olemaan harvinaisen kylmä päivä. Juuri vähää ennen auringonlaskua minä tunkeuduin pensaston läpi kohti ystäväni majaa, jossa en ollut käynyt erinäisiin viikkoihin; asuin siihen aikaan Charlestonissa, yhdeksän mailin päässä saaresta, mutta kulkuyhteys oli vielä silloin paljon huonompi kuin nykyjään. Saavuttuani majalle koputin tapani mukaan; kun en saanut vastausta, etsin avaimen tutusta piilopaikasta, avasin oven ja menin sisään. Takassa leimusi komea tuli. Se oli uutuus, mutta ei mitenkään epämiellyttävä. Riisuin päällystakkini, otin nojatuolin läheltä räiskyviä halkoja ja odotin kärsivällisesti isäntäväen paluuta.
Heti pimeän laskeuduttua he saapuivat ja tervehtivät minua sydämellisesti. Jupiter hymyillen korvasta korvaan kiiruhti valmistamaan liejukanaa illalliseksi, Legrandilla oli taas innostuksenpuuskauksensa — vai miksi niitä nimittäisin? Hän oli löytänyt erään tuntemattoman kaksikuorisen raakun, joka muodosti uuden suvun, ja mikä vielä enemmän, hän oli metsästänyt ja pyydystänyt Jupiterin avulla erään scarabaeuksen, jota hän luuli aivan uudeksi, mutta josta hän tahtoi kuulla minun mieltäni huomenna.
»Entä miksi ei tänä iltana?» kysyin hieroskellen käsiäni liekkien yläpuolella ja toivoen hemmettiin koko scarabaeusten heimon.
»Niin, kunpa vain olisin tiennyt, että sinä olet täällä!» sanoi Legrand. »Mutta enhän ole nähnyt sinua pitkään aikaan, ja mistä olisin voinut aavistaa, että sinä tulisit juuri tänä iltana; kotimatkalla lapasin luutnantti G:n, tuolta linnoituksesta, ja typerästi kyllä lainasin kuoriaisen hänelle; mahdotonta on sinun siis nähdä sitä ennen kuin huomenna. Jää tänne yöksi, niin minä lähetän Jupin hakemaan sitä heti auringon noustua. Se on koko luomakunnan ihanin kapine!»
»Mikä? — aurinkoko?»