»Pötyä! Ei! — kuoriainen. Se on loistavan kullan värinen — suuren hikkoripähkinän kokoinen suunnilleen — ja lähellä selkäkilven toista päätä kaksi sysimustaa pilkkua ja toisessa päässä yksi soikeahko. Antennae…»
»Ei siinä ole yhtän tina, massa Will, minä sano jo monta kerta», keskeytti Jupiter, joka tietenkään ei ymmärtänyt tuota tuntosarvien tieteellistä nimitystä. »Se lutikka ole ihan kultanen lutikka, kaikki kulta pait noi siivet — ei ikinä minä näke likikän niin raskas lutikka.»
»No jaa, olkoon menneeksi», vastasi Legrand minun mielestäni paljon vakavammin kuin asia ansaitsi, »mutta onko siinä syytä antaa lintujen palaa? Väri» — hän kääntyi minuun — »on tosiaankin tarpeeksi erikoinen, jotta voi ymmärtää Jupiterin päähänpiston. Et ikinä ole nähnyt loistavampaa metallikiiltoa kuin sen kuoressa — mutta siitä voit itse päätellä huomenna. Sillä välin voin antaa sinulle aavistuksen sen muodosta.» Sanoessaan tätä hän istuutui pienen pöydän ääreen, jolla oli kynä ja mustetta, mutta ei paperia. Hän etsi sitä laatikosta, mutta ei löytänyt.
»Saman tekevä», sanoi hän lopulta, »kyllähän tämäkin kelpaa», ja hän veti liivinsä taskusta jotakin, mikä minusta näytti hyvin likaisen paperiarkin palaselta, ja teki siihen kynällään karkean piirroksen. Hänen tätä tehdessään minä istuin yhä edelleen takan ääressä, sillä minua palelsi vieläkin. Kun piirros oli valmis, hän ojensi sen nousematta istuimeltaan. Ottaessani sen vastaan kuulin äänekästä murinaa, ja joku kuului raapivan ovea. Jupiter avasi oven, ja Legrandin iso newfoundlantilaiskoira hyökkäsi sisään, hyppäsi olkapäilleni ja oli tukahduttaa minut hyväilyllään, sillä minä olin edellisillä käynneilläni ollut sille hyvin ystävällinen. Kun se oli lopettanut hyppelynsä, katselin paperia ja totta puhuakseni toverini piirros ällistytti minua hiukan.
»No niin», sanoin katseltuani sitä kotvan, »tämä on totisesti ihmeellinen kuoriainen; aivan uutta minulle; en ikinä ole nähnyt tämän kaltaista — ellen mahdollisesti pääkalloa — jota se muistuttaa enemmän kuin mitään muuta, mikäli minä asiaa ymmärrän.»
»Pääkallo!» toisti Legrand — »no niin — olkoon menneeksi, kyllä se paperilla vähän siltä näyttää — epäilemättä. Molemmat ylemmät mustat pilkut näyttävät silmiltä, vai mitä, ja tuo pitkähkö siinä peräpuolessa suuta — ja onhan koko eläin soikeahko.»
»Ehkäpä niinkin», sanoin minä; »mutta, Legrand, pelkään pahasti, että sinä et ole mikään taiteilija. Minun täytyy odottaa, kunnes näen itse kuoriaisen, jos haluan saada mitään käsitystä sen ulkonäöstä.»
»No jaa, enpä tiedä», sanoi hän hiukan loukkaantuneena, »minä piirrän kohtalaisesti — ainakin minun pitäisi — minulla on ollut hyviä opettajia, ja toisinaan imartelen itseäni kuvittelemalla, etten ole aivan pölkkypää.»
»Mutta, hyvä ystävä, sitten sinä lasket leikkiä», sanoin minä, »tämä on mukiin menevä pääkallo — — niin, voin sanoa, että tämä on aivan loistava kansanomaisen anatomia-käsityksen mukaan — ja sinun kuoriaisesi on maailman ihmeellisin kuoriainen, jos se muistuttaa sitä. Niin, tästä samankaltaisuudesta me voimme saada kauniin luvun taikauskon historiaan. Otaksun, että sinä annat kuoriaiselle nimen scarabaeus caput hominis tai jotakin siihen tyyliin — luonnonhistoriassa on monta samantapaista nimeä. Mutta missä ovat ne tuntosarvet, joista sinä juttelut?»
»Tuntosarvet!» sanoi Legrand, joka tuntui käsittämättömän kiihtyneeltä. »Varmasti sinun täytyy nähdä tuntosarvet. Minä piirsin ne yhtä selvästi, kuin ne luonnossa näkyivät, ja minusta sen pitäisi riittää.»