»No niin, no niin», vastasin, »ehkä olet piirtänyt — en niitä kuitenkaan näe», ja minä ojensin hänelle paperin sanomatta sen enempää, sillä en tahtonut enää kiihdyttää häntä; mutta olin kovin ällistynyt tästä asiain käänteestä; hänen huono tuulensa hämmästytti minua — ja mitä koppakuoriaisen kuvaan tuli, ei siinä totisesti näkynyt mitään tuntosarvia ja koko piirros näytti hyvin paljon tavalliselta pääkallon kuvalta.
Hän otti paperin hyvin ärtyisesti ja oli rutistaa sen ilmeisesti tuleen viskatakseen, kun satunnainen vilkaisu siihen näytti äkkiä kiinnittävän hänen huomiotaan. Samassa hänen kasvonsa karahtivat tulipunaisiksi ja kohta taas kuolonkalpeiksi. Joitakuita minuutteja hän tutki piirrosta innokkaasti. Sitten hän nousi, otti kynttilän pöydältä ja meni istumaan merimieskirstulle huoneen kaukaisimpaan nurkkaan. Siellä hän uudelleen tutki paperia kiihkeän tarkkaavaisena ja käännellen sitä kaikkiin suuntiin. Hän ei kuitenkaan sanonut mitään, ja hänen käytöksensä hämmästytti minua kovasti; arvelin kumminkin viisaimmaksi olla kiihdyttämättä hänen kasvavaa äreyttään. Lopulta hän otti lompakon taskustaan, asetti paperin siihen huolellisesti ja pisti sen sitten kirjoituspöytänsä laatikkoon, jonka hän lukitsi. Nyt hän oli jo tyynempi, mutta tuo alkuperäinen innostus oli kokonaan kadonnut. Hän ei kuitenkaan näyttänyt niin paljon jöröltä kuin hajamieliseltä. Illan kuluessa hän yhä enemmän tuntui vaipuvan unelmiin, joista minun päähänpistoni eivät voineet häntä herättää. Olin aikonut jäädä majaan yöksi, niinkuin olin usein ennenkin tehnyt, mutta nähdessäni isäntäni mielialan, arvelin sopivaksi lähteä. Hän ei kehoittanut minua jäämään, mutta lähtiessäni hän puristi kättäni tavallista sydämellisemmin.
Suunnilleen kuukauden kuluttua (en ollut sillävälin nähnyt Legrandia lainkaan) tuli minua Charlestoniin tapaamaan hänen palvelijansa, Jupiter. En milloinkaan ollut nähnyt tuota kunnon neekerivanhusta niin alakuloisena ja pelkäsin, että ystävälleni oli tapahtunut jokin vakava onnettomuus.
»No, Jup», sanoin minä, »mikä hätänä? Miten sinun isäntäsi voi?»
»Joo, jos minä puhu totta, massa, hän ei niin hyvin kuin pitä.»
»Ei hyvin! Totisesti ikävää kuulla. Mitä hän valittaa?»
»Sepä se! Ei hän valitta — mut ole kumminki hyvin kipeä.»
»Hyvin kipeä, Jupiter! Mikset sanonut heti? Onko hän makuulla?»
»Ei, ei hän olla! — hän ei olla missään — siitä just kenkä puristaa — minu mieli olla raskas, hyvin raskas, kun minä katsele massa Will parka.»
»Jupiter, olisi hauska ymmärtää mitä sinä puhut. Sanot, että isäntäsi on kipeä. Eikö hän ole kertonut mikä häntä vaivaa?»