Tähän taas pysähdyin äkisti ja aivan tyrmistyneenä — sillä en voinut epäilläkään, että juuri sillä hetkelläkin kuulin (vaikka mahdotonta sanoa miltä suunnalta) matalan ja ilmeisesti kaukaisen, mutta käreän, pitkäveteisen ja ihan epätavallisen rääkyvän tai kirskuvan äänen, aivan samanlaisen kuin se lohikäärmeen luonnoton kiljunta, jonka mielikuvitukseni oli jo loihtinut esiin.
Vaikka tämä toinen ja tavattoman erikoinen sattuma täytti sieluni tuhansilla risteilevillä tunteilla, joista väkevämmät olivat ihmettely ja äärimmäinen kauhu, pysyin kuitenkin tarpeeksi kylmäverisenä välttääkseni millään huomautuksella kiihoittamasta toverini hermoja. En ollut lainkaan varma, oliko hän kuullut tuota ääntä, vaikkakin muutamien viime minuuttien aikana hänen käytöksessään oli tapahtunut omituinen muutos. Istuttuaan aivan kasvot minuun päin hän vähitellen oli kääntynyt tuolillaan ja istui nyt oveen päin; niinpä vain puolittain näin hänen piirteensä, vaikka kyllä huomasin, että hänen huulensa värisivät, aivan kuin hän olisi kuulumattomasti mutissut jotakin. Pää oli vaipunut rinnalle, mutta tiesin, ettei hän nukkunut, sillä sivusta näin silmän avoimesti ja jäykkänä tuijottavan. Samaa todisti myöskin ruumiin liikkuminen, sillä hän kiikutti sitä sivulta toiselle hiljaa, mutta alituisesti ja yksitoikkoisesti. Nopeasti pantuani tämän kaiken merkille minä palasin Sir Launcelotin kertomukseen, joka jatkui näin:
»Ja nyt, kun sankari oli päässyt lohikäärmeen peloittavasta raivosta, hän muistaen vaskikilven ja murtaen lumouksen, jonka vallassa se oli ollut, poisti raadon tieltään ja astui urheasti linnan hopealattian yli sinne, missä kilpi riippui seinällä; se ei kuitenkaan odottanut hänen saapumistaan, vaan putosi lattialle hänen jalkoihinsa hirvittävän kovasti ja peloittavasti rämähtäen.»
Juuri kun nämä sanat olivat tulleet huuliltani, minä — aivan kuin vaskikilpi olisi siinä samassa pudonnut raskaasti hopealattialle — kuulin selvän, onton ja metallimaisen, vaikkakin ilmeisesti verhotun kajahduksen. Aivan hermot piloilla ponnahdin jaloilleni, mutta Usherin mittamääräinen keinutteleminen ei häiriytynyt. Juoksin hänen tuolinsa luo. Hänen silmänsä tuijottivat jäykkinä suoraan eteenpäin, ja kasvot olivat kuin kivettyneet. Mutta laskiessani käden hänen olkapäälleen hänen koko ruumiinsa läpi kulki ankara värähdys; sairaalloinen hymy väreili hänen huulillaan, ja näin, että hän mutisi hiljaa, nopeasti ja soperrellen, aivan kuin ei olisi tietänyt mitään minun läsnäolostani. Kumarruin aivan hänen lähelleen ja lopulta pääsin selville hänen sanojensa kamalasta sisällöstä.
»Ei kuulla sitä? — kyllä minä kuulen sen ja olen kuullut. Kauan — kauan — kauan — monta minuuttia, monta tuntia, monta päivää olen sen kuullut — mutta en uskaltanut — voi minua kurjaa raukkaa! — en uskaltanut — en uskaltanut puhua! Me olemme haudanneet hänet elävänä! Enkö ole sanonut, että aistimeni ovat terävät? Sanon nyt sinulle, että kuulin hänen ensimmäiset heikot liikkeensä arkussaan. Kuulin ne — monta, monta päivää sitten — mutta en uskaltanut — en uskaltanut puhua! Ja nyt, tänä yönä — Ethelred — hahhah! — erakon oven särkeminen ja lohikäärmeen kuolinhuuto ja kilven räminä! — sano ennemmin: hänen kirstunsa särkyminen ja hänen vankilansa rautaoven saranoin kirskuminen ja hänen kamppailunsa holvin kuparoidussa käytävässä. Oi, minne minä pakenisin? Eikö hän ole täällä aivan kohta? Eikö hän kiiruhda soimaamaan minua kiireestäni? Enkö ole kuullut hänen askeleitaan portailla? Enkö erota hänen sydämensä raskasta ja kamalaa tykintää? Hullu!» Hän ponnahti pystyyn ja kirkaisi tavut, aivan kuin ponnistus veisi hänen henkensä: »Hullu! Sanon sinulle, että hän seisoo oven takana!»
Aivan kuin huudahduksen yli-inhimillisellä tarmolla olisi ollut loihtuvoima — valtava antiikkinen ovi, johon puhuja osoitti, avasi samassa hitaasti raskaat, eebenmustat leukansa. Se oli raivoisan tuulenhenkäyksen työtä — mutta ulkopuolella seisoi lady Madeline Usherin viittaan kääriytynyt korkea vartalo. Hänen valkoisissa käärinliinoissaan oli verta ja kaikkialla hänen riutuneella ruumiillaan merkkejä katkerasta kamppailusta. Hetkiseksi hän jäi kynnykselle vavisten ja hoippuen edestakaisin — sitten hiljaa valittavasti huudahtaen hän kaatui raskaasti eteenpäin veljensä päälle ja ankarassa, lopullisessa kuolintuskassaan kaatoi hänetkin — ruumiin ja niiden kauhujen uhrin, joita hän oli ennustanut.
Pakenin kauhistuneena siitä huoneesta ja koko talosta. Myrsky riehui täydessä vimmassaan, kun ajoin laskusillan yli. Äkkiä lankesi polulle kirkas valo, ja minä käännyin katsomaan, mistä niin omituinen hohde saattoi tulla, sillä takanani oli vain suuri talo ja sen varjot. Valo tuli laskevasta, verenkarvaisesta täysikuusta, joka paistoi kirkkaana läpi sen kerran tuskin huomattavan halkeaman, josta olen puhunut ja joka ulottui murtoviivana talon katosta sen perustukseen. Tuijottaessani tämä halkeama leveni nopeasti; sitten tuli raivokas tuulenpuuska; kuun koko kehä tuli samassa näkyviin; päätäni huimasi, kun näin noiden valtavien seinien sortuvan; kuului pitkä kumiseva ääni, aivan kuin tuhannet kosket olisivat pauhanneet, ja syvä ja musta lammikko peitti yrmeästi ja hiljaa Usherin talon jäännökset.