»Ja sinä et ole sitä nähnyt?» sanoi hän äkkiä katseltuaan kotvasen hiljaa ympärilleen — »etkö ole nähnyt sitä? — mutta odotahan, niin saat nähdä!» Niin puhuen ja asetettuaan lampun huolellisesti syrjään hän kiiruhti erään ikkunan luo ja työnsi sen auki myrskyn heiteltäväksi. Raivokas tuulenpuuska oli melkein heittää meidät kumoon. Yö oli myrskyinen, mutta kuitenkin synkän kaunis ja aivan erikoinen kauheudessaan ja kauneudessaan. Pyörremyrsky oli ilmeisesti koonnut kaikki voimansa meidän ympäristöömme, sillä tuulen suunnassa tapahtui alituisia ja voimakkaita muutoksia, ja harvinaisen tiheät pilvet (jotka kulkivat niin alhaalla, että talon tornit katosivat niihin) eivät estäneet meitä näkemästä, miten ne nopeasti, aivan elollisten olentojen kaltaisina lensivät kaikilta suunnilta toisiaan vastaan poistumatta etäisyyteen.
Sanon, ettei niiden harvinainen tiheys estänyt meitä tätä kaikkea näkemästä — eikä kuitenkaan näkynyt vilahdustakaan kuusta tai tähdistä — eikä salama kertaakaan välähtänyt. Mutta näiden valtavien höyrymassojen alapinnat samoin kuin ympärillämme olevat esineet loistivat luonnottomassa valossa, jota loivat taloa ympäröivät himmeänvälkkyvät ja selvästi näkyvät kaasuhöyryt.
»Et saa — sinun ei pidä katsella tätä!» sanoin väristen Usherille ja vein hänet lempeällä väkivallalla ikkunan luota tuolille. »Nämä ilmiöt, jotka sinua niin kiihoittavat, ovat vain verrattain tavallisia sähköilmiöitä, tai ehkä ne johtuvat vallihaudan mätänemishöyryistä. Pistäkäämme ikkuna kiinni; ilma on kolea ja vaarallinen sinun terveydellesi. Tässä on niitä sinun mielikirjojasi. Minä luen ja sinä kuuntelet; ja niin me vietämme tämän hirvittävän yön yhdessä.»
Se vanha kirja, jonka olin ottanut käteeni oli Sir Launcelot Canningin »Hullu Trist», mutta olin sanonut sitä Usherin mielikirjaksi enemmän leikillä kuin vakavissani; totta puhuen näet sen kömpelössä ja mielikuvituksettomassa pitkäveteisyydessä oli sangen vähän sellaista, mikä saattoi herättää mielenkiintoa ylevään tähtäävässä ja henkevässä mielenlaadussa. Se oli kuitenkin ainoa käsillä oleva kirja, ja minua kannusti heikko toivo, että sairasta vaivaava kiihtymys tyyntyisi (sillä henkisten sairaalloisuuksien historia on täynnä samanlaisia tapauksia) näistä äärimmäisistä typeryyksistä, joita aioin lukea. Ja jos olisin voinut päätellä siitä ylipingoitetun innokkaasta mielenkiinnosta, jonka vallassa hän kuunteli tai ilmeisesti kuunteli kertomuksen sanoja, niin olisin voinut onnitella itseäni tarkoitukseni onnistumisesta.
Olin tullut siihen tunnettuun kohtaan, jossa Ethelred, kirjan sankari, koetettuaan sovinnolla päästä erakon majaan, päättää tunkeutua sinne väkisin. Niinkuin muistetaan, kertomuksen sanat kuuluvat:
»Ja Ethelred, joka oli luonnostaan rohkea ja sitäpaitsi nyt kiihoittunut viinistä, jota hän oli juonut, ei ruvennut enää neuvottelemaan erakon kanssa, joka todellakin oli itsepintainen ja pahansuopa luonteeltaan, vaan tuntien sateen kastelevan hartiansa ja peläten myrskyn nousevan, kohotti tapparansa ja iski oven laudoitukseen niin suuren reiän, että hänen rautakintainen kätensä siitä mahtui; siitä hän nyt veti väkevästi ja ravisti ja repi kaiken rikki, niin että kuivan ja räiskähtelevän puun ääni kaikui läpi metsän.»
Lopetettuani tämän lauseen hätkähdin ja pysähdyin hetkiseksi, sillä minusta tuntui (vaikka kohta päättelin, että kiihtynyt mielikuvitukseni oli minut pettänyt) — minusta tuntui, että jostakin talon hyvin kaukaisesta osasta kantautui korviini epäselvä ääni, joka aivan tarkassa samankaltaisuudessaan saattoi olla Sir Launcelotin niin tarkasti kuvaaman räiskähtelevän äänen (tosin tukahtunut ja himmeä) kaiku. Epäilemättä tämä yhteensattuma yksinään oli saanut huomioni kiintymään; ikkunanpuitteiden ritinä ja yhä kasvavan myrskyn sekalaisten äänien joukossa ei tuo ääni itsessään olisi varmasti mitenkään voinut kiinnittää mieltäni tai häiritä minua. Jatkoin kertomusta.
»Mutta uljas sankari Ethelred, joka nyt astui ovesta, kiukustui ja hämmästyi, kun ei huomannut jälkeäkään tuosta pahansuovasta erakosta; mutta sensijaan näki hän suomuisen ja hirvittävän tultasyöksevän lohikäärmeen vartioimassa kultaista palatsia, jonka lattiat olivat hopeaiset; ja seinällä riippui kiiltävä kuparikilpi, jossa oli tällainen reunakirjoitus:
Vain voittaja saa täältä asunnon; lohikäärmen tappajan kilpi on.
Ja Ethelred kohotti tapparansa ja iski lohikäärmettä päähän, joka vieri hänen eteensä ja puhalsi ulos saastaisen henkensä huutaen niin kamalasti ja käreästi ja myöskin niin vihlaisevasti, että Ethelredin oli melkein pakko painaa kädet korvilleen tätä kaameata huutoa vastaan, jonka kaltaista ei milloinkaan oltu kuultu.»