VI.

Kautt' ikkunain nyt tiellä saa nähdä kulkijat: epäsointujen tahtiin siellä pahat henget liikkuvat, läpi hämärän oven ryntää nyt haamuja virtanaan, ja se hirveä lauma nauraa — mut ei hymyile milloinkaan.

Muistan, että tämän ballaadin aiheuttama mielipiteiden vaihto johti Usherin lausumaan ajatuksen, jota en mainitse niin paljon sen uutuuden vuoksi (sillä monet muut [Watson, toht. Percival, Spallanzani ja erikoisesti Llandaffin piispa. — Katso »Chemical Essays», osa V.] ovat ajatelleet samaan tapaan) kuin itsepintaisuuden tähden, jota hän osoitti sitä puolustaessaan. Tämä käsitys oli ylipäänsä sama kuin teoria kaiken kasvullisuuden tuntoherkkyydestä. Mutta hänen sekavassa mielikuvituksessaan tämä ajatus oli saanut paljon uskaliaamman muodon ja vissein rajoituksin tunkeutunut epäelimellisen luomakunnan alueelle. Minulta puuttuu sanoja kuvatakseni hänen vakaumuksensa täyttä laajuutta ja hänen kiihkeätä antaumustaan siihen. Tämä usko kuitenkin yhtyi (niinkuin jo aikaisemmin olen viitannut) hänen esi-isiensä talon harmaisiin kiviin. Hän kuvitteli, että tuntoherkkyyden ehdot täytti näiden kivien sovittelutapa — niiden järjestely samoin kuin monet loiskasvit, jotka peittivät ne, sekä lahonneet puut, jotka seisoivat sen ympärillä — ennen kaikkea se seikka, että ne pitkiä aikoja olivat häiritsemättä olleet samassa asemassa, sekä niiden kuvastuminen vallihaudan hiljaiseen veteen. Todistus — tuntoherkkyyden todistus — näkyi, sanoi hän (ja minä vavahdin hänen puhuessaan), vettä ja seiniä ympäröivän ilmakehän hitaassa mutta varmassa tihentymisessä. Tuloksen huomasi, hän lisäsi, tuossa hiljaisessa mutta painostavassa ja kauheassa vaikutuksessa, joka vuosisatoja oli johtanut hänen sukunsa kohtaloita ja joka teki hänet sellaiseksi, millaisena nyt näin hänet — millainen hän oli. Sellaiset käsitykset eivät tarvitse selityksiä, enkä aio niitä antaakaan.

Kirjamme — kirjat, jotka vuosikausia olivat olleet huomattavana osana tuon sairaan elämässä — olivat niinkuin saattaa otaksua aivan tämän haaveellisuuteen taipuvaisen luonteen kaltaisia. Me tutkimme sellaisia teoksia kuin Gressetin »Ververt et Chartreuse», Machiavellin »Belphegor», Svedenborgin »Taivas ja helvetti», Holbergin »Niilo Klimmin maanalainen matka», Robert Fludin, Jean D’Indaginén ja De la Chambren »Kiromantia», Tieckin »Matka siniseen kaukaisuuteen» ja Campanellan »Auringon kaupunki». Eräs lempiteoksia oli pieni oktaavilaitos dominikaanimunkki Eymeric de Gironnen »Directorium Inquisitoriumista», ja Pomponius Melassa oli kappaleita vanhoista afrikkalaisista satyyreistä ja egipaneista, joiden seurassa Usher saattoi uneksia tuntikausia. Hänen kaikkein mieluisinta luottavaansa oli kuitenkin erittäin vanha ja harvinainen kirja goottilaista kvarttokokoa — hävinneen kirkkokunnan käsikirja — »Vigiliae Mortuorum secundum Chorum Ecclesiae Maguntinae.»

En voinut olla ajattelematta tämän teoksen omituista rituaalia ja sen mahdollista vaikutusta sairaaseen, kun hän eräänä iltana ilmoitettuaan äkkiä, ettei lady Madelinea enää ollut, sanoi haluavansa, että ruumista pidettäisiin kaksi viikkoa (ennen lopullista hautausta) eräässä niitä lukemattomia kellariholveja, joita rakennuksen alla oli. Ulkonainen syy, jolla hän puolusteli tätä omituista menettelyä, oli kuitenkin sellainen, etten katsonut asiakseni ryhtyä väittelemään. Veljen olivat tähän päätökseen johtaneet (niinkuin hän kertoi minulle) vainajan sairauden omituinen luonne, lääkärin itsepintaisen innokkaat vaatimukset ja perheen hautausmaan kaukainen ja syrjäinen asema. En tahdo kieltää, että muistellessani sen henkilön epävarmoja kasvoja, jonka saapuessani tähän taloon olin portailla tavannut, minua ei lainkaan haluttanut vastustaa tätä mielestäni joka tapauksessa vahingoittamatonta eikä mitenkään luonnotonta varovaisuutta.

Usherin pyynnöstä autoin häntä väliaikaisen hautauksen järjestelyssä. Kun ruumis oli asetettu kirstuun, niin me kaksin kannoimme sen leposijalleen. Holvi, johon sen asetimme (ja joka oli ollut niin kauan suljettuna, että sen tunkkautunut ilma esti soihtujamme kirkkaasti palamasta) oli pieni, kostea ja aivan vailla minkäänlaisia valoaukkoja ja oli hyvin syvällä, aivan juuri sen rakennuksenosan alla, jossa minun makuuhuoneeni oli. Ilmeisesti sitä kaukaisina feodaaliaikoina oli käytetty pahimmanlaatuisiin vankilatarkoituksiin ja myöhemmin ruudin tai jonkin muun helposti syttyvän aineen säilytyshuoneena, sillä osa sen lattiaa ja koko siihen johtava käytävä oli huolellisesti päällystetty kuparilevyillä. Samalla tavoin oli suojattu myös vankka rautaovi. Sen suunnaton paino sai aikaan tavattoman terävän kitinän, kun sitä liikutettiin saranoillaan.

Laskettuamme surullisen taakkamme kannatinpukeille tähän kauhun paikkaan me osittain siirsimme syrjään vielä naulaamattoman kirstunkannen ja katsoimme vainajan kasvoja. Huomasin nyt ensimmäistä kertaa veljen ja sisaren tavattoman yhdennäköisyyden, ja Usher ehkä tajuten ajatukseni mutisi muutamia sanoja, joista sain tietää, että vainaja ja hän olivat olleet kaksosia ja että heidän välillään oli aina vallinnut aivan käsittämättömän voimakas myötätunto. Emme kuitenkaan kauan katselleet vainajaa — sillä kauhistumatta ei häntä voinut nähdä. Sairaus, joka oli murtanut ladyn hänen nuoruutensa kukkeudessa, oli niinkuin tavallisesti kataleptiset taudit jättänyt pettävän, vienon punerruksen hänen rinnalleen ja kasvoilleen ja hänen huulilleen tuon epäilevästi viivyttelevän hymyn, joka vaikuttaa kuolleella niin kauhistuttavalta. Panimme kannen paikoilleen ja ruuvasimme sen kiinni ja lukittuamme rautaoven läksimme hitaasti talon yläkerran melkein yhtä synkkiin huoneisiin.

Ja nyt, kun muutamia katkeran surullisia päiviä oli kulunut, tapahtui ystäväni henkisessä sairaudessa huomattava käänne. Hänen tavalliset tapansa katosivat. Hän laiminlöi tai unohti tavalliset askareensa. Hän kuljeksi huoneista toisiin kiireisin, epätasaisin ja tarkoituksettomin askelin. Hänen kasvojensa kalpeus oli muuttunut jos mahdollista vielä aavemaisemmaksi — mutta silmien loisto oli kokonaan sammunut. Tuota äänen satunnaista käreyttä ei kuulunut enää milloinkaan, ja hänen puheensa oli yhtämittaista värinää, aivan kuin hän olisi äärettömästi pelännyt jotakin. Joskus ajattelin, että hänen alituisesti kiihtynyt mielensä hautoi jotakin painostavaa salaisuutta, jonka ilmaisemiseksi hän kamppaili rohkeutta itselleen. Välistä taas minun täytyi selittää kaikki pelkiksi mielisairauden käsittämättömiksi oikuiksi, sillä näin hänen tuntikausia tuijottavan avaruuteen äärimmäisen jännittyneenä aivan kuin kuunnellakseen jotakin kuviteltua ääntä. Ei ihme, että hänen tilansa peloitti minua — että se tarttui minuun. Tunsin, miten hitaasti mutta varmasti hänen haaveellinen mutta väkevä taikauskonsa rupesi vaikuttamaan minuun.

Näiden tunteiden voiman huomasin varsinkin mennessäni nukkumaan myöhään illalla noin seitsemän, kahdeksan päivää sen jälkeen kuin olimme sijoittaneet lady Madelinen maanalaiseen kellariin. Uni ei tullut lähelle vuodettani, vaikka tunti kului toisensa jälkeen. Ponnistelin järkeilläkseni hermostuneisuuden tiehensä. Koetin uskotella itselleni, että suuri osa tunteistani, elleivät kaikki, johtuivat huoneen synkästä sisustuksesta — tummista ja repaleisista seinäverhoista, joita nousevan myrskyn henkäykset liikuttivat seinällä edestakaisin ja kahisuttivat vuodeverhojani vastaan. Multa ponnistukseni jäivät hedelmättömiksi. Voittamaton väristys tunkeutui vähitellen ruumiini läpi, ja lopulta tämä aivan aiheeton, mutta äärimmäinen rauhattomuus puristi painajaisena sydäntäni. Voimani ponnistaen pudistin tämän pois, nousin istumaan patjoilleni ja tuijottaen kiihkeästi pimeään huoneeseen kuulostelin — en tiedä miksi, mutta vaistomainen tunne pakotti minua — jotakin matalaa ja epämääräistä ääntä, joka pitkin väliajoin, myrskyn aina joskus hiljetessä tuli — en tiedä mistä. Väkevän kauhun valtaamana, joka oli sitä sietämättömämpi, kun sitä ei voinut selittää, minä kiireesti heitin vaatteet ylleni (sillä tunsin, etten enää sinä yönä voisi nukkua) ja koetin päästä tästä surkuteltavasta mielentilasta kävelemällä nopeasti edestakaisin.

Olin tehnyt vain muutamia kierroksia, kun portailta kuuluvat kevyet askelet kiinnittivät huomiotani. Tunsin ne kohta Usherin askeliksi. Hetkeä myöhemmin hän kevyesti koputti ovelleni ja astui sisään lamppua kantaen. Hänen kasvonsa olivat raihnaat niinkuin tavallisesti — mutta hänen silmistään loisti eräänlainen mielipuolinen pirteys, ja koko hänen käytöksensä todisti pidätetystä hysteriasta. Hänen ulkonäkönsä säikähdytti minua — mutta mikä tahansa oli parempaa kuin yksinäisyys, jota olin niin kauan kärsinyt, ja niinpä hänen tulonsa tuntui helpotukselta.