I.
Nous kerran linna ylväin yli vehmaan laaksomaan, kohos pilviin tornein, pylväin, hyvät enkelit vierainaan. Oli Ajatus kuningas seudun — ja siivet seraafien ei koskaan ennen havisseet yli loiston sellaisen.
II.
Yli torninpartahitten liput keltaiset tuulessa ui. (Tämä kaikki kauan sitten, jo ammoin tapahtui.) Ja ylitse muurin harmaan kun lauhat tuulet soi, niin kukkain tuoksun armaan ne sylissänsä toi.
III.
Näki kulkijat laaksotiellä läpi kirkkaitten ikkunain, miten luutun soidessa siellä kävi henget liihoittain. Ja valtaistuimellaan siell' istui kuningas. Oli suuren valtansa mukaan hän uljas, loistelias.
IV.
Ovi linnan säihkyi, väikkyi vain helmin ja rubiinein, ja ovesta kaiut läikkyi niin ihanin sävelein. Niin kimaltain ja liitäin ne lauloivat kunniaa ylen viisaan kuninkaansa, jota kuuli kansa, maa.
V.
Mut murheet kohtas maata surunmustina raivossaan. (Ah, surkaa — tuhost' ei saata maa herätä milloinkaan!) Ja kauniin linnan loisto, joka kerran on häikäissyt, nyt muinaisaikain takaa on vain tarina himmennyt.