Ystäväni käyttäytyminen iski mieleeni heti vaikutelman jostakin ristiriitaisesta ja epävarmasta; ja pian huomasin tämän johtuvan heikoista ja turhista yrityksistä kukistaa uusiutuvaa värähtelyä — seuraus liiallisesta hermokiihoituksesta. Johonkin tämäntapaiseen oli kyllä minua valmistanut kirje ja eräät poikuusajan muistot sekä johtopäätökset hänen erikoisesta ruumiinrakenteestaan ja luonteestaan. Hänen liikkeensä olivat vuoroin eloisia, vuoroin hitaita. Hänen äänensä vaihteli nopeasti vapisevasta epävarmuudesta (jolloin elinvoimat tuntuivat aivan olevan loppumaisillaan) sellaiseen tarmokkaaseen suppeuteen — tuohon jyrkkään, painavaan, kiirehtimättömään ja onttokaikuiseen puhetapaan — tuohon synkkään, tasaiseen ja mittamääräiseen huudahteluun, jonka tapaa vanhalla juopporatilla tai parantumattomalla oopiuminsyöjällä hänen syvimmän humaltumisensa aikana.
Tällä tavoin hän puhui minun vierailuni tarkoituksesta, hartaasta halustaan tavata minut ja siitä lievityksestä, jota hän odotti minulta. Jotenkin perusteellisesti hän selitteli sitä, mitä luuli tautinsa luonteeksi. Se oli, sanoi hän, synnynnäinen ja peritty sairaus ja sellainen, jolle hän ei uskonut parannusta olevan — pelkkää hermoista johtuvaa mielikuvitusta, lisäsi hän kohta, joka epäilemättä pian menisi ohi. Se ilmeni monina luonnottomina aistimuksina. Jotkut niistä, sellaisina kuin hän ne kuvasi, olivat mielenkiintoisia ja hämmästyttäviä; vaikka ehkäpä olosuhteet ja hänen kertomistapansa vaikuttivat myös omalta osaltaan. Hän kärsi kovin aistien sairaalloisesta herkkyydestä; vain kaikkein mauttominta ruokaa hän saattoi sietää; hän saattoi käyttää vain määrätyllä tavalla kudotusta kankaasta tehtyjä pukuja; kukkien tuoksu oli tukahduttavaa; heikkokin valo kidutti hänen silmiään, ja oli vain eräitä ääniä, ja ne olivat jouhisoitinten, jotka eivät häntä kauhistuttaneet.
Huomasin, että hän oli oudonlajisen kauhun ehdoton orja. »Minä sorrun», sanoi hän, »minun täytyy sortua tähän surkuteltavaan hulluuteen. Niin, juuri niin minä joudun perikatoon. Minua kammottavat tulevat tapaukset, eivät itsensä, vaan seuraustensa vuoksi. Vapisen ajatellessani jotakin vaikkapa vain maailman jokapäiväisintä tapausta, joka vaikuttaisi tähän sietämättömään sielulliseen jännitykseen. En pelkää lainkaan itse vaaraa, vaan sen ehdotonta seurausta — kauhua. Tässä hermostuneessa — tässä kurjassa tilassa minusta tuntuu, että ennemmin tai myöhemmin tulee hetki, jolloin minulta menee sekä henki että järki koettaessani kukistaa hirveätä aivohouretta, Pelkoa.»
Lisäksi pääsin silloin tällöin hänen suustaan pujahtaneista katkonaisista ja epämääräisistä vihjauksista selville eräästä toisesta hänen henkisen tilansa piirteestä. Häneen oli piintynyt eräänlaisia taikauskoisia kuvitelmia siitä talosta, jossa hän asui ja josta hän ei moneen vuoteen ollut uskaltanut poistua — eräänlaisesta vaikutuksesta, jonka kuviteltu pakko kuvattiin liian hämärillä sanoilla tässä toistettaviksi — vaikutus, jota hänen kotitalonsa pelkän muodon ja aineen erikoisuudet, niinkuin hän sanoi, ulottivat hänen sieluunsa — ja vaikutus, jota harmaiden vallien ja tornien ja niitä kuvastelevan synkän lammen pelkkä olemassaolo oli ulottanut hänen sisäiseen elämäänsä.
Kuitenkin hän myönsi, tosin epäröiden, että paljon tuosta häntä vaivaavasta omituisesta synkkyydestä saattoi johtaa luonnollisemmasta ja paljon ilmeisemmästä aiheesta — hänen hellästi rakastetun sisarensa, hänen ainoan monivuotisen toverinsa, hänen viimeisen ja ainoan sukulaisensa vaikeasta ja pitkällisestä sairaudesta, joka ilmeisesti pian päättyisi kuolemaan. »Hänen kuoltuaan» sanoi Usher niin katkerasti, etten unohda sitä milloinkaan, »olen minä (niin toivoton ja heikko) vanhan Usherin suvun viimeinen». Hänen puhuessaan lady Madeline (sillä siksi häntä nimitettiin) kulki huoneen kaukaisimman osan poikki hitaasti ja huomaamatta minun läsnäoloani. Katselin häntä äärettömän kummastuneena ja ehkä hiukan kauhuissani — ja kuitenkin huomasin mahdottomaksi selittää noita tunteita. Jonkinlainen ahdistus painosti minua, kun seurasin katseellani hänen askeleitaan. Kun ovi lopulta sulkeutui hänen jälkeensä, etsi katseeni vaistomaisen innokkaana hänen veljensä kasvoja — mutta hän oli haudannut ne käsiinsä, ja saatoin vain havaita, että tavallista kelmeämpi kalpeus oli peittänyt nuo kuihtuneet kädet, joiden välistä tihkui kuumia kyyneleitä.
Lady Madelinen sairaus oli kauan uhmannut hänen lääkäriensä taitoa. Sen epätavalliset oireet olivat piintynyt välinpitämättömyys, asteettainen riutuminen ja usein uudistuvat vaikkakin ohimenevät osittaisen katalepsian kohtaukset. Tähän asti hän oli tarmokkaasti taistellut sairauttaan vastaan eikä ollut asettunut vuoteeseen; mutta samana iltana, jona minä saavuin taloon, hävittäjän musertava voima (niinkuin hänen veljensä kertoi yöllä sanomattoman kiihtyneenä) lannisti hänet; ja sain kuulla, että tuo vilahdus, jonka olin hänestä nähnyt, olisi luultavasti viimeinen — että ladya, ainakaan elävänä, en enää milloinkaan saisi nähdä.
Muutamina seuraavina päivinä ei hänen nimeään maininnut Usher sen enempää kuin minäkään; ja tuona aikana ponnistelin kovasti hälventääkseni ystäväni synkkämielisyyttä. Maalailimme ja luimme yhdessä, tai minä kuuntelin kuin unessa hänen elävän kitaransa villejä improvisatioita. Ja sillä tavoin, mitä täydellisemmin yhä läheisempi ystävyys salli minun tunkeutua hänen henkensä lymypaikkoihin, sitä katkerammin havaitsin, miten hyödyttömiä olivat yritykset elähdyttää sielua, josta pimeys, niinkuin synnynnäinen välttämätön ominaisuus, valui synkkämielisyyden loppumattomana säteilynä koko hänen sisäiseen ja ulkonaiseen maailmaansa.
Muistan aina monta juhlallista tuntia, jotka sillä tavoin »vietin Usherin talon isännän seurassa. Ja kuitenkin epäonnistuisin yrittäessäni kertoa tarkalleen niitä tutkimuksia tai askareita, joihin hän takerrutti tai johti minut. Kiihtynyt ja ylipingoittunut mielikuvitus loi niihin kaikkiin kammottavan hohteen. Hänen pitkät, improvisoidut hautalaulunsa soivat iankaikkisesti korvissani. Muun muassa on mieleeni jäänyt tuskallisesti väräjämään eräs omituinen turmeltu muunnelma Weberin viimeisen valssin villistä sävelestä. Maalauksista, joita hänen mielikuvituksensa vaivalloisesti kypsytteli ja jotka veto vedolta kävivät yhä epämääräisemmiksi, mikä pöyristytti minua sitä enemmän, koska en tietänyt miksi — näistä maalauksista (niin eloisina kuin ne yhä mielessäni ovatkin) koettaisin turhaan selittää muuta kuin pientä osaa, joka ulottui pelkästään kirjoitetun sanan alueelle. Niiden paljas yksinkertainen piirustus kiinnitti ja kammotti mieltä. Jos kuolevainen on milloinkaan maalannut ajatusta, niin se kuolevainen oli Roderick Usher. Ainakin minuun — niissä silloin ympäröivissä oloissa — huokui noista aineettomista kuvitelmista, joita synkkämielinen heitteli kankaalle, sietämättömän väkevä kauhu, jonka kaltaistakaan en milloinkaan ole tuntenut katsellessani Fuselin tosin hehkuvia, mutta kuitenkin liian kouraantuntuvia unelmia.
Erästä ystäväni aivokummitusta, joka ei ole niin ankarasti aineettomuuteen kallistuva, koetan vaikkakin heikosti esittää sanoin. Tämä pieni kuva esitti suunnattoman pitkää ja suorakulmaista kellariholvia tai tunnelia, jonka seinät olivat matalat, valkeat ja vailla mutkia tai tunnuslauseita. Muutamat piirustuksen syrjäseikat kuitenkin ilmaisivat, että tämä luola oli syvällä maanpinnan alla. Niin valtavan pitkä kuin se olikin, ei missään näkynyt ulkomaailmaan vievää tietä; ja vaikka mitään soihtua tai muuta keinotekoisen valon lähdettä ei voinut huomata, virtasi tunnelin läpi voimakas sädevuo ja kietoi sen kokonaan aavemaiseen ja luonnottomaan kirkkauteen.
Olen jo maininnut tuosta kuulohermojen sairaalloisesta tilasta, joka teki potilaalle sietämättömäksi kaiken musiikin paitsi muutamia kielisoitinten ääniä. Ehkäpä juuri noista ahtaista rajoista, joihin hänen täytyi kitaraansa käsitellessään tyytyä, aiheutui suureksi osaksi hänen esityksiensä haaveellinen luonne. Mutta hänen valmistelematta-säveltämisensä tulista helppoutta ei voi sillä selittää. Hänen säveltensä samoinkuin hänen villien fantasioittensa sanojenkin (sillä hän joskus säesti itseään hetken luomilla loppusoinnuilla) täytyi johtua tuosta kiihkeästä henkisestä kokoontumisesta ja keskityksestä, jota niinkuin aikaisemmin olen huomauttanut saattaa havaita vain korkeimman keinotekoisen kiihtymyksen hetkinä. Erään tällaisen laulun sanat ovat helposti tarttuneet muistiini. Ehkä ne tehosivat minuun tavallista voimakkaammin, koska ajatuksen salaperäisen verhon alta olin ensimmäisen kerran havaitsevinani Usherin täydelleen tajuavan, että hänen ylpeä järkensä horjui valtaistuimellaan. Säkeistöt, joiden nimenä oli »Kummituspalatsi», olivat suunnilleen, elleivät aivan tarkalleen, tällaiset: