Son coeur est un luth suspendu;
Sitôt qu'on le touche il résonne.
De Béranger.
Koko ikävän, pimeän ja äänettömän syyspäivän, jona pilvet riippuivat painostavan alhaalla, olin aivan yksin, ratsain, matkannut läpi aivan erikoisen aution seudun ja lopulta illan varjojen pidentyessä kavahdin Usherin alakuloisen talon lähettyvillä. En tiedä, miten oli — mutta kohta nähdessäni ensimmäisen vilahduksen rakennuksesta mieleeni tunki sietämätön alakuloisuus. Sanon sietämätön, sillä tunne ei ollut lainkaan sukua tuolle runollisuudessaan puoliksi miellyttävälle aistimukselle, jonka ankarimmatkin hävityksen ja kauhun kuvat tavallisesti tuovat mieleen. Katselin eteeni avautuvaa näyttämöä — pelkkää taloa ja maiseman yksinkertaisia viivoja — synkkiä seiniä — tyhjiä silmännäköisiä ikkunoita — muutamia reheviä saraheinäniittyjä — ja muutamia kaatuneitten puiden valkoisia runkoja — katselin sielu niin masentuneena, etten sellaista voi verrata mihinkään muuhun maalliseen tunteeseen selvemmin kuin oopiumihekumoitsijan jälkiunelmaan — katkera herääminen arkielämään – kamala unihunnun häviäminen. Sydän jäätyi, painostui, sairastui — mieli painostui niin synkäksi, ettei mikään mielikuvituksen ruoskiminen, voinut sitä vähääkään ylentää. Mikä — minä pysähdyin miettimään — mikä minut niin lamautti ajatellessani Usherin taloa? Arvoitus oli ratkaisematon; en voinut tarttua kiinni niihin varjomaisiin haaveisiin, jotka mietiskellessäni tulivat mieleen. Minun oli pakko palata siihen epätyydyttävään johtopäätökseen, että vaikka epäilemättä on varsin yksinkertaisia luonnollisten asianhaarojen yhdistelmiä, jotka kykenevät meihin niin vaikuttamaan, niin kuitenkaan meidän terävyytemme ei pysty niitä selittämään. Oli mahdollista, mietin minä, että pelkästään näyttämön osien, kuvan yksityiskohtien toisenlainen järjestely saattaisi olla tarpeeksi lieventämään tai ehkäpä suorastaan lakkauttamaan sen mahdollisuudet surulliseen vaikutelmaan; ja toimien tämän ajatuksen mukaan minä ohjasin hevoseni pikimustan ja synkän metsälammen äkkijyrkälle partaalle — se välkehti tyynenä asunnon luona — ja katselin, vavahtaen entistä karmivammin, alaspäin harmaan saraheinän, aavemaisten puunrunkojen ja tyhjien silmää muistuttavien ikkunoitten ylösalaiseen kuvajaiseen.
Mutta kuitenkin tämän synkän maatalon aioin ottaa oleskelupaikakseni muutamaksi viikoksi. Sen omistaja, Roderick Usher, oli ollut hyvä poikuusaikojen toverini; mutta monet vuodet olivat kuluneet viime tapaamisestamme. Kirje oli äsken kuitenkin saapunut minulle erääseen kaukaiseen maankolkkaan — kirje häneltä minulle — jonka hillittömän rukoileva sisällys ei sietänyt muuta kuin henkilökohtaista vastausta. Kirjoitus todisti hermokiihoitusta. Kirjoittaja kertoi tilapäisestä ruumiillisesta sairaudesta — henkisestä häiriöstä, joka painosti häntä — ja hartaasta halusta tavata minut, hänen parhaan, jopa ainoan henkilökohtaisen ystävänsä, sillä hän toivoi, että minun seurani tuottama hupi lieventäisi hänen sairauttaan. Juuri tapa, millä tämä ja paljon muuta oli sanottu — sydän, joka niin silminnähtävänä paljastui hänen pyynnöstään — oli se, mikä ei sallinut minun jäädä epäröimään, ja siksipä tottelinkin kohta tuota mielestäni hyvin omituista kutsua.
Vaikka poikasina olimme hyvin läheisesti seurustelleet, tiesin oikeastaan hyvin vähän ystävästäni. Hänen pidättyväisyytensä oli ollut synnynnäistä ja suorastaan liioiteltua. Tiesin kuitenkin, että hänen hyvin vanha sukunsa oli ylimuistoisista ajoista tunnettu tavattoman tunneherkästä mielenlaadustaan, joka oli pitkien aikakausien kuluessa osoittautunut ylevissä teoissa ja viimeaikoina ilmennyt monesti runsaassa, mutta hienotunteisessa laupeudenharjoituksessa samoin kuin intohimoisessa antautumisessa soittolaiteen vaikeuksiin, ja niihin ehkä enemmän kuin sen oikeaoppisiin ja helposti havaittaviin kauneuksiin. Olin myöskin saanut tietää sen merkittävän seikan, että Usherin suvun runko, niin ikivanha kuin se olikin, ei milloinkaan ollut työntänyt mitään pysyvää oksaa; toisin sanoen koko suvun oli aina, mitättömin ja tilapäisin muunnoksin, muodostanut suora päälinja isästä poikaan. Ilmeisesti tämä puutteellisuus, minä päättelin pohtiessani, miten kartanon luonne täydelleen sopeutui sen ihmisten luonteeseen, ja harkitessani sitä mahdollista vaikutusta, jota toinen on vuosisatojen kuluessa saattanut tartuttaa toiseen — ehkäpä tämä sivuhaarojen puute ja siitä seuraava katkeamaton perinnön ja nimen siirtyminen isältä pojalle oli ajan pitkään yhtäläistänyt molemmat sulattaen tilan alkuperäisen nimen outoon ja kaksimieliseen nimitykseen »Usherin talo» — nimitykseen, joka sitä käyttävien talonpoikien mielestä näytti merkitsevän sekä perhettä että perhetaloa.
Olen sanonut, että ainoa seuraus hiukan lapsellisesta kokeestani — tuosta lampeen-katsomisesta — oli vain syventänyt ensimmäistä omituista vaikutelmaani. Epäilemättä juuri tieto taikauskoisuuteni — miksipä en nimittäisi sitä niin? — nopeasta kasvamisesta enimmin kiiruhti sen kasvamista. Sellainen, olen kauan tietänyt, on kaikkien kauhuun perustuvien tunteitten paradoksaalinen laki; ja se mahtoi olla ainoana syynä, että kun jälleen kohotin katseeni taloon sen kuvajaisesta, niin mielessäni kasvoi omituinen kuvitelma — niin naurettava kuvitelma, että kerron sen vain osoittaakseni, miten väkeviä olivat ne tunnelmat, jotka minua painostivat. Olin niin kannustanut mielikuvitustani, että tosiaankin luulin näkeväni, kuin koko talon ja sen alueen yllä olisi ollut oma ilmakehänsä — ilmakehä, jolla ei ollut mitään yhteyttä taivaan vapaaseen ilmaan, vaan joka huokui noista lahonneista puista ja harmaista seinistä ja hiljaisesta lammesta — myrkyllinen ja salaperäinen huuru, raskas, liikkumaton, heikosti huomattava ja lyijynkarvainen.
Ponnistautuen irti näistä mietelmistä, joiden täytyi olla unta, minä silmäilin tarkemmin talon todellista ulkonäköä. Huomattavin piirre näytti olevan sen tavaton vanhuus. Aikakaudet olivat sitä suuresti muokanneet. Pienet sienimäiset kudokset peittivät koko ulkoseinän ja riippuivat hienona, sotkuisena ripsuna räystäistä. Mutta tämä kaikki ei merkinnyt mitään varsinaista rappeutumista. Muuraus ei ollut lainkaan sortunut missään paikoin, ja raivokas erimielisyys näytti vallitsevan eri osien kestävyyden ja yksityisten kivien rappeutuneen tilan välillä. Tässä kohden mieleeni muistui vanhan, jossakin hylätyssä kellarissa vuosia, vailla ulkomailman turmelevaa vaikutusta lahonneen puuteoksen silmäänpistävä täydellisyys. Paitsi tätä laajalle ulottuvan rappion todistusta rakennuksessa näkyi kumminkin vain vähäisiä kestämättömyyden merkkejä. Ehkäpä tottuneen tarkastelijan silmä olisi voinut huomata päädyssä tuskin näkyvän halkeaman, joka alkaen katonrajasta jatkui sotkuisena juovana, kunnes hukkui lammen synkkään veteen.
Pantuani merkille nämä asiat minä ratsastin lyhyen sillan yli talon luo. Eräs palvelija otti hevoseni, ja minä astuin goottilaiseen eteishuoneeseen. Eräs sisäpalvelija, joka käveli kuin varkain, johdatti minut sitten monien hiljaisten, hämärien ja sokkeloisten käytävien kautta herransa studioon. Monet seikat, jotka tapasin matkalla, lisäsivät — en tiedä miten — sitä epämääräistä tunnelmaa, josta olen jo puhunut. Vaikka esineet ympärilläni — vaikka kattokoristukset, tummalla verhoillut seinät, eebenpuunmustat lattiat ja oudonmuotoiset asevarustukset, jotka ratisivat minun kulkiessani, olivat asioita, joihin tai joiden kaltaisiin olin tottunut jo lapsuudessani — vaikka en hetkeäkään epäröinyt tunnustaa, miten tuttua tämä kaikki oli — niin kuitenkin ihmettelin huomatessani, kuinka outoja olivat ne kuvitelmat, joita nämä tavalliset seikat synnyttivät. Eräissä portaissa tuli vastaan perheen lääkäri. Hänen piirteensä, ajattelin minä, kuvastivat sekaisin luihuutta ja ällistystä. Hän lähestyi minua pelokkaasti ja pujahti ohi. Sitten palvelija työnsi erään oven auki ja ilmoitti minut isännälleen.
Tämä huone oli hyvin avara ja korkea. Ikkunat olivat pitkät, kapeat ja suippopäiset ja niin korkealla mustasta tammilattiasta, että niihin oli aivan mahdotonta ylettyä. Heikko punertava valo tunkeutui lyijylasiruutujen lävitse, juuri niin voimakas, että saattoi erottaa huoneen suurimmat esineet; turhaan silmä sai kuitenkin ponnistella tunkeutuakseen kaukaisimpiin nurkkiin tai korkokuvilla koristetun holvikaton korkeuksiin. Seinillä riippui tummia verkakudoksia. Huonekaluja oli paljon, ja kaikki ne olivat epämukavia, vanhanaikaisia ja kuluneita. Pitkin huonetta oli useita kirjoja ja soittokoneita, mutta ne eivät voineet antaa sille mitään elokkuutta. Tuntui, kuin olisin hengittänyt murheen kyllästämää ilmaa. Tuikea, synkkä, parantumaton kolkkous väikkyi hävittävänä kaiken yllä.
Minun astuessani sisään Usher nousi sohvalta, jolla hän oli loikonut, ja tervehti minua niin vilkkaan ja paljonsanovan lämpimästi, että ensiksi pidin sitä liioitellun sydämellisenä — ikävystyneen maailmanmiehen teeskenneltynä ponnistuksena. Kuitenkin eräs hänen ilmeensä todisti hänen täydellistä vilpittömyyttään. Me istuuduimme; ja kotvasen, jona aikana hän ei puhunut mitään, minä silmäilin häntä puoleksi säälien, puoleksi kauhuissani. Varmasti ihminen ei ole milloinkaan niin peloittavasti muuttunut ja niin lyhyessä ajassa kuin Roderick Usher! Vain vaivalloisesti saatoin tämän edessäni istuvan riutuneen olennon todeta poikuustoverikseni. Kuitenkin hänen, kasvojensa sävy oli aina ollut erikoinen; kalmankalpea iho, suuret, kosteat, verrattoman kirkkaat silmät, hiukan kapeat ja hyvin vaaleat, mutta harvinaisen kauniisti kaartuvat huulet, siro hebrealaismallinen nenä, jonka sieraimet kuitenkin olivat laajat, hienosti muovailtu leuka, jonka ulkonemisen puute puhui siveellisen tarmon puutteesta, hiukset, joiden pehmeys ja ohuus muistutti hämähäkin lankaa — näitä kasvoja, jotka kohtuuttomasti levisivät ohimojen seutuvilla, ei ollut helppo unohtaa. Ja nyt vallitsevien piirteiden pelkkä korostaminen ja tästä johtunut ilme olivat aiheuttaneet sellaisen muutoksen, että epäilin kenelle puhuin. Ihon nykyinen aavemainen kalpeus ja silmien nykyinen yliluonnollinen kimallus ne ennen kaikkea vavahduttivat, vieläpä kammottivat minua. Silkinhieno tukkakin oli saanut kasvaa ihan mielensä mukaan, ja kun se villinä lukinseittinä pikemminkin tulvi kuin valui hänen otsalleen, niin en voinut parhaalla tahdollanikaan yhdistää sen arabeskimaista vaikutusta mihinkään inhimilliseen.