»No niin, hullu ei ole välttämättömästi hölmö, niinkuin jo olen huomauttanut; tämä hänen menettelytapansa oli paljon parempi kuin aikaisempi. Se oli hyvin oivallinen systeemi — yksinkertainen — soma — aivan vaivaton — se oli suorastaan herkullinen — se oli —»
Tässä isäntäni selitykset katkaisi äkkiä toinen sarja kiljahduksia, aivan samanlaisia kuin ne, jotka olivat aikaisemmin heitä huolestuttaneet. Tällä kertaa ne kuitenkin näyttivät lähtevän nopeasti lähestyvien henkilöitten suista.
»Laupias taivas!» minä huudahdin — »mielipuolet ovat varmasti murtautuneet irti».
»Minä kovasti pelkään samaa», vastasi monsieur Maillard muuttuen nyt äärimmäisen kalpeaksi. Hän oli tuskin lopettanut lausettaan, kun äänekkäitä huutoja ja sadatuksia kuului ikkunain alta, ja kohta senjälkeen kävi selväksi, että muutamat ulkopuolella olevat ihmiset yrittivät väkisin tunkeutua huoneeseen. Ovea taottiin ilmeisesti moukarilla ja ikkunaluukkuja väännettiin ja pudisteltiin raivoisasti.
Syntyi mitä kauhein sekasorto. Monsieur Maillard ryömi minun suureksi kummastuksekseni erään sivupöydän alle. Olin odottanut enemmän päättäväisyyttä hänen puoleltaan. Orkesterin jäsenet, jotka viime neljännestunnin olivat ilmeisesti olleet liiaksi humalassa täyttääkseen velvollisuuttaan, ponnahtivat yht'äkkiä jaloilleen ja soittokoneittensa luo ja kiiveten pöydälleen rupesivat soittamaan »Yankee Doodlea», jota he jatkoivat, elleivät aivan puhtaasti, niin ainakin yli-inhimillisen tarmokkaasti koko metelin ajan.
Ruokapöydälle pullojen ja lasien väliin hypähti herrasmies, joka niin suurella vaivalla oli aikaisemmin saatu pidätetyksi hyppäämästä sille. Ja heti päästyään hyvään asentoon, hän rupesi pitämään puhetta, joka epäilemättä oli aivan mainio, jos sitä vain olisi voinut kuulla. Samaan aikaan mies, joka oli erikoisesti mieltynyt hyrrään, rupesi suunnattoman tarmokkaasti kehräämään kädet ojennettuina ruumiista suorassa kulmassa; ja niinpä hän tosiaankin näytti hyrrältä ja iski maahan jokaisen, joka sattui hänen tielleen. Ja kuullessani uskomatonta samppanjan poksahtelua ja sihinää huomasin pian, että se tuli henkilöstä, joka päivällisen aikana oli esittänyt samppanjapulloa. Ja sitten sammakkomies kurnutti, aivan kuin hänen sielunsa autuus olisi riippunut jokaisesta hänen äännähdyksestään. Ja kesken tätä kaikkea muita korkeammalle kohosi aasin yhtämittainen kiljunta. Olisin totisesti voinut itkeä vanhan ystäväni, madame Joyeusen puolesta, sillä tuo naisparka näytti hirvittävän sekapäiseltä. Muuta hän ei kuitenkaan tehnyt kuin seisoi nurkassa uunin vieressä ja lauloi yhtämittaa kimakalla äänellään: »Kukko-kiekuu-uuuuuuuu!»
Ja sitten seurasi huippukohta — näytelmän katastroofi. Koska muuta puolustusta paitsi kirkumista ja ulvomista ja kukonkiekuntaa ei yritettykään ulkoapäin tunkeutuvia vastaan, niin kaikki kymmenen ikkunaa murrettiin nopeasti ja melkein samanaikaisesti. Mutta ikinä en unohda niitä ihmetyksen ja kauhun tunteita, joiden vallassa katselin, kun näiden kymmenen ikkunan läpi hyökkäsi taistellen, repien ja ulvoen kokonainen armeija olioita, joita luulin simpansseiksi, orangutangeiksi ja Hyväntoivonniemen isoiksi mustiksi paviaaneiksi.
Sain hirvittävän iskun ja vierin erään sohvan alle, jossa makasin hiljaa. Maattuani siellä noin neljännestunnin, jonka aikana kuuntelin korvat hörössä mitä huoneessa tapahtui, sain kuitenkin tyydyttävän loppuratkaisun tähän murhenäytelmään. Kävi selville, että kertoessaan mielipuolesta, joka oli kiihoittanut toverinsa kapinaan, monsieur Maillard oli vain kuvaillut omaa suoritustaan. Tämä herrasmies oli pari kolme vuotta aikaisemmin ollut laitoksen johtajana; mutta hän tuli hulluksi itse ja joutui potilaitten joukkoon. Tätä asiaa ei ollut tietänyt matkakumppanini, joka oli minut esitellyt. Vartijat, lukumäärältään kymmenen, oli äkkiä yllätetty, ensiksi hyvin tervattu, sitten huolellisesti kieritetty höyhenissä [Kunnon monsieur Maillardilta ei puuttunut huumorintajua: tohtori Tarrin nimen merkitys viittaa tervaan, professori Fetherin taas höyheneen. Suom.] ja sitten suljettu maanalaisiin koppeihin. He olivat olleet vankeina yli kuukauden, jona aikana monsieur Maillard oli anteliaasti jakanut heille ei vain tervaa ja höyheniä (jotka muodostivat hänen »systeeminsä»), vaan myöskin leipää ja runsaasti vettä. Jälkimmäistä pumpattiin heidän päälleen joka päivä. Lopulta eräs pääsi pakoon viemärijohdon kautta ja vapautti kaikki muutkin.
Rauhoitussysteemi — tärkein rajoituksin — on jälleen otettu käytäntöön tuossa laitoksessa; mutta en voi olla yhtymättä monsieur Maillardiin, että hänen oma »hoitotapansa» oli omassa lajissaan hyvin oivallinen. Se oli, niinkuin hän aivan oikein huomautti, »yksinkertainen — soma — aivan vaivaton — aivan täydelleen vaivaton.»