Sitten tyttö purskahti nauramaan hilpeästi, ja Bridge aukaisi silmänsä ja ponnahti pystyyn.
»En aavistanut teidän välittävän tällaisista säkeistä», hän sanoi. »Knibbs kirjoittaa miesten runoja. En osannut kuvitellakaan, että ne miellyttävät nuorta neitoa.»
»Mutta sittenkin ne miellyttävät», vastasi tyttö, »ainakin minua.
Niissä tuulahtaa reippautta ja vapautta.»
Taaskin hän nauroi, ja kun tämä tyttö nauroi, tunsivat kylmäpäisemmät ja paljon vanhemmatkin miehet kuin Bridge rinnassaan outoa ailahtelua.
Viikon aikana oli Barbara monasti ollut uuden kirjanpitäjän seurassa. Paitsi isäänsä tämä oli ainoa sivistynyt ja hienostunut mies, josta voi kerskata tai, kuten rancholla olisi sanottu, hävetä.
Tyttö oli usein pistäytynyi pienen konttorin kuistille, salavihkaa katsellut työnsä ääressä Bridgeä ja kutsunut hänet päärakennukseen. Uusi kirjanpitäjä ei ainoastaan ollut mielenkiintoinen keskustelukumppani vaan lisäksi hän oli verhoutunut salaperäisyyteen, joka tehosi tytön romanttiseen mieleen.
Hän tiesi, että Bridge oli synnyltään ja kasvatukseltaan herrasmies, ja ihmetteli usein, mitkä traagilliset olosuhteet olivat heittäneet hänet ajelehtimaan ihmiskunnan haaksirikkoisten seassa. Lisäksi oli hänellä sama lähtemätön tunne kuin hänen isälläänkin, että hän nimittäin oli aikaisemmin tavannut miehen jossakin: mutta milloin ja missä, sitä hän ei jaksanut muistaa.
»Kuulin syvämietteisen puhelunne 'pojan' kanssa», sanoi tyttö. »Tein sen tahtomattani, en hevillä voinut sitä estää — olisi ollut epäkohteliasta häiritä keskustelua.» Hänen silmänsä säikkyivät veitikkamaisesti, ja hymykuopat tulivat hänen poskiinsa.
»Te ette olisi häirinnyt keskustelua», huomautti Bridge hymyillen, »vaan muuttanut yksinpuhelun keskusteluksi.»
»Kyllä se oli keskustelu», intti tyttö. »Vaeltaja keskusteli kirjanpitäjän kanssa. Te olette vaeltamishalun uhri, herra L. Bridge — älkää koettakokaan väittää vastaan. Inhoatte kirjanpitoa ja kaikkia muita jokapäiväisiä ammatteja, jotka vaativat teitä jatkuvasti pysymään yhdessä paikassa.»