»Älkäähän toki!» esteli mies. »Tuo on tuskin oikein paikallaan. Olenhan ollut täällä jo kokonaisen viikon.»
Molemmat nauroivat.
»Mikä ihme lienee saanut teidät viipymään täällä niin kauan?» huudahti Barbara. »Kuinka vanhaksi talon asukkaaksi tunnettekaan itsenne — varmaankin yhdeksi vanhimmista?»
»Pidän itseäni täällä syntyneenä ja kasvaneena», selitti Bridge; mutta hänen sydämensä olisi vastannut toisin. Se olisi riemumielin ilmaissut tytölle, että hänellä oli El Orobon rancholla viipyäkseen todellinen syy, joka kävi yhä pakottavammaksi. Kuitenkin hän kykeni siksi hyvin hillitsemään itsensä, ettei antanut myöten sydämensä vaatimuksille.
Aluksi Bridge oli vain pitänyt tytöstä ja ollut sanomattonan hyvillään hänen seurastaan, koska heillä oli niin paljon yhteistä — he kumpikin rakastivat hyvää musiikkia, hyviä tauluja ja hyvää kirjallisuutta — ja niistä ei Bridge ollut saanut tilaisuutta keskustella kenenkään toisen kanssa pitkiin, hyvin pitkiin aikoihin.
Vähitellen hän oli alkanut nauttia siitä, että hän sai vain istua ja katsella Barbaraa. Hän oli kyllin kokenut käsittääkseen, että se oli vaarallinen oire, ja siitä hetkestä alkaen, jolloin hänen oli ollut pakko tunnustaa se itselleen, hän oli pitänyt tarkkaa vaaria sanoistaan ja käyttäytymisestään tytön seurassa.
Hänestä oli hauska haaveilla, kuinka asiat saattaisivat olla, istuessaan tarkkaillen tytön vaihtelevia kasvonilmeitä, jotka kuvastivat hänen mielialansa läikkymistä; mutta hän oli liian käytännöllinen antaakseen mieleensä välähtää toivon unelmiensa toteuttamisesta, niin haaveilija kuin olikin.
Heidän puhellessaan meni Grayson heidän ohitseen. Hänen tylyt kasvonsa saivat synkän ilmeen, kun hän näki tytön ja uuden kirjanpitäjän naureskellen pakisemassa keskenään.
»Eikö teillä ole mitään tekemistä?» kysyi hän Bridgeltä.
»On varmasti», vastasi viimemainittu.