Mutta äkkiä ilmestyi hänen ja pyörtyneen miehen väliin kauniin tytön kuva, jonka kasvoilla väikkyi uljas hymy ja silmistä kuvastui rajatonta luottamusta ja ylpeyttä — luottamusta Billy Byrneen ja ylpeyttä hänestä!
Billy painoi silmänsä tiukasti kiinni, ikäänkuin olisi tuntenut ruumiillista tuskaa, ja pyyhkäisi kädellään kasvojaan.
»Hyvä Jumala!» hän mutisi. »Minä en voi sitä tehdä — mutta kamalan likellä se oli.»
Hän sujautti revolverin taskuunsa ja polvistui vanginkuljettajan viereen kopeloimaan hänen vaatteitaan. Vähän ajan kuluttua hän löysi etsimänsä esineen — useita avaimia sisältävän renkaan.
Hän valitsi sopivan avaimen ja oli pian vapaa, jääden seisomaan paikalleen katse kiintyneenä vanginkuljettajaan.
»Minun pitäisi nitistää sinut!» hän jupisi. »Karkaamiseni ei onnistu, jollen sitä tee! Mutta hän ei sitä tahdo — Jumala häntä siunatkoon!»
Äkkiä juolahti Billy Byrnen mieleen ajatus. Jos hän voittaisi aikaa, niin kenties hän ehtisi paeta. Miehelle ei koituisi vähääkään vahinkoa, jos hän saisi olla täällä muutamia tunteja tai vaikkapa kokonaisen päivänkin. Billy riisui vanginkuljettajan takin ja repi sen kaistaleiksi. Niillä hän sitoi miehen kiinni puuhun. Sitten hän pani kapulan vartijan suuhun.
Hänen puuhaillessaan tuli vanginkuljettaja jälleen tajuihinsa. Hän katsoi Billyyn kysyvästi.
»Päätin jättää sinut nitistämättä», selitti nuori mies. »Aion lähteä, ja sinä jäät tänne vähäksi aikaa. Muutamien tuntien perästä etsitään sinua radanvarsilta — ei kulu pitkää aikaa, ennen kuin sinut löydetään. Näkemiin vain! Muista pysyä kilttinä!» Ja Billy Byrne oli poissa.
Billyn onneksi vankilaviranomaiset erehtyivät, odottaen Billyn saattajineen saapuvan vasta myöhemmässä junassa, joten ei herännyt lainkaan epäilyksiä, kun he eivät tulleet siinä junassa, jossa olivat lähteneet. Siten sai Billy etumatkaa kaksi tuntia, jota hän ei muutoin olisi saanut — ja hän käytti sitä etuaan mainiosti hyväkseen.