Kun viranomaiset vihdoin oivalsivat, että jotakin oli tapahtunut, oli Billy Byrne jo kahdeksankymmenen kilometrin päässä Jolietista länteen, mennä jytyyttäen Santa Fétä kohti pikatavarajunassa.
Kohta pimeän tultua juna kulki Mississipin ylitse. Billy Byrnen oli nälkä ja jano, ja kun juna hidasti vauhtiaan ja seisahtui keskelle autiota, hiljaista, hyvätuoksuista maaseutumaisemaa, aukaisi Billy vaununsa oven ja hypähti keveästi maahan.
Siihen mennessä ei kukaan ollut nähnyt Billyä sen jälkeen, kun hän lähti häntä saattaneen vanginkuljettajan luota, ja kun Billy ei lainkaan halunnut kenenkään häntä huomaavan, niin hän pujahti ratapenkereen reunalta kuivaan ojaan ja jäi sinne kyyröttelemään ja odottamaan junan poistumista.
Tämä junan öinen pysähtyminen oli yksi niitä salaperäisiä seisauksia, joita ei osaa selittää kukaan muu kuin ihmisten ja rautateiden liikkuvan kaluston matkoja ohjaava korkea järki. Lähistöllä ei ollut asumuksia eikä edes pysäkin valoa.
Pian kajahti veturin piipusta kaksi kimakkaa vihellystä; kytkyraudat alkoivat ratista ja nytkähdellä, ensin ison veturin luona, josta käsin liike nopeasti eteni pitkin junan pituutta; jarrut kirskuivat hankautuessaan pyöriä vasten, ja juna lähti verkalleen jatkamaan pitkää matkaansa; vauhti lisääntyi joka sekunti, kunnes junailijan vaunu vihdoin vieri vinhasti karkulaisen ohitse. Pian nieli junan rautatietä verhoava pimeys.
Junan mentyä Billy kiipesi takaisin ratapenkereelle, lähtien sitä myöten tallustelemaan poistuneen junan jäljessä. Pian pitäisi radan poikki kulkea jonkun tien, ja tien varrella olisi taloja tai kylä, josta hän saisi ruokaa ja juomaa.
Billy oli pennitön, mutta ei vähääkään epäillyt syövänsä löydettyään ruokaa. Hän mietti sitä astellessaan ripeästi länttä kohden, ja tämä ajattelu herätti hänen mielessään epäilyksiä siitä, olisiko ruoan varastaminen sittenkään niin kovin helppoa.
»Pyh!» hän huudahti puoliääneen, »hän ei pitäisi vääränä, että mies, joka on kuolemaisillaan nälkään, kehveltää hiukan muonaa. Eihän se ole samanlaista kuin se, että aikoisin puhdistaa joltakulta miekkoselta lompakon. Varmastikaan hän ei pidä pahana sitä, että hankin jotakin syötävää. Eihän minulla ole rahaa. Minulta anastettiin joka penni, ja onhan minulla oikeus elää — mutta yhtä kaikki en tee sitä mielelläni. Kunpa olisi joku muu keino! Mutta onpa hän tehnyt minusta vätyksen! Ei edes mieleenikään johtunut tuon vartija-pampun taskujen tyhjentäminen. On totisesti hullua, kuinka perinpohjin mies saattaa muuttua. Jopa melkein mielelläni olen vätys!» Ja Billy Byrne hymähti tälle miltei käsittämättömälle ajatukselle.
NELJÄS LUKU
Kulkurirunoilija