»En voinut sallia teidän luovuttaa Yhdysvaltain kansalaista kenraali
Villalle», hän selitti, »olipa hän tehnyt mitä tahansa.»
»Minua miellytti reippautenne ja rohkeutenne», vastasi mies. »Olette juuri sellainen tyttö, jollaista olen etsinyt koko elämäni ajan — teillä on sisua ja tarmoa. Te piditte siitä kirjanpitäjä-veijarista, eikä hän ollut edes puolittainen mies. Minä pidän teistä ja olen mies, vaikka sanonkin sen itse.»
Tyttö peräytyi hämmästyneenä.
»Herra Grayson!» hän huudahti. »Te unohdatte oman arvonne.»
»En unohda», kiljaisi mies käheästi. »Rakastan teitä ja tahdon saada teidät omakseni. Myöskin te rakastaisitte minua, jos tuntisitte minut paremmin.»
Hän astui askeleen eteenpäin ja tarttui Barbaran käsivarteen, koettaen vetää tyttöä puoleensa. Tyttö torjui häntä toisella kädellään ja löi toisella häntä vasten kasvoja.
Grayson hellitti Barbaran käsivarren, ja tyttö oikaisihe täyteen mittaansa, katsoen häntä suoraan silmiin.
»Saatte mennä», virkkoi Barbara, ääni jääkylmänä. »En hiisku tästä kellekään mitään — jollette milloinkaan yritä toistaa sitä.»
Mies ei vastannut mitään. Kasvoihin saatu isku oli jäähdyttänyt hänen intonsa toistaiseksi, mutta eikö se ollut tehnyt muutakin — muuttanut sitä lujaksi, järkähtämättömäksi päätökseksi?
Hänen poistuttuaan Barbara kääntyi ja meni sisälle.