He ratsastivat tasangolle, noudattaen joen äyräällä koukertelevaa tietä kilometrin, kaksi, viisi, kymmenen, viisitoista. Eddie ihmetteli, mikä oli niin ripeän menon tarkoitus. Huvikseen ei isännän tytär suinkaan edennyt puolentoista penikulman päähän joen vartta ylöspäin ja ajaen nopeata ravia.
Lisäksi Eddie oli huolissaan. He olivat poistuneet turvalliselta alueelta ja olivat Pesitan joukkueen oleskelupiirissä. Jokaisessa pienessä asumuksessa, joita oli siellä täällä pitkin joen vartta kilometrin tai parin päässä toisistaan, oli joku kiihkeä Pesitan puoltaja, jos niissä lainkaan oli asukkaita — siitä oli Pesita henkilökohtaisesti huolehtinut.
Vihdoin nuori nainen seisautti ratsunsa kurjan, rappeutuneen hökkelin edustalle. Eddie töllisteli suu auki. Maja oli Josén, ja José oli yleisesti tunnettu lurjukseksi, jota yksistään vanhuus esti harjoittamasta ainoata hänen milloinkaan tuntemaansa ammattia — rosvousta. Mitä asiaa saattoi isännän tyttärellä olla Josélle? José oli läheinen ystävä Chihuahuan kaikkien hirtehisten kanssa, ainakin kaikkien niiden, jotka oleskelivat korkeintaan kolmensadan kilometrin päässä hänen majastaan.
Barbara heilautti itsensä satulasta ja ojensi suitset Eddielle.
»Pidä hevosta», hän käski. »Viivyn vain pienen hetkisen.»
»Ette suinkaan aio yksin mennä sisälle tapaamaan José-ukkoa?» kummasteli Eddie.
»Miksi en?» kysyi tyttö. »Jos pelkäätte, niin voitte jättää hevoseni siihen ja ratsastaa kotiin.»
Eddie punastui punaisten hiustensa rajaa myöten eikä virkkanut mitään. Tyttö meni kehnon hökkelin ovelle ja pilkisti sisään. Huoneen toisessa päässä istui kumarainen ukko, poltellen tupakkaa. Hän katsahti ovelle, kun Barbaran vartalo pimitti sen.
»José!» alkoi tyttö.
»Mitä, señorita?» röhisi ukko, nousi pystyyn ja lähestyi.