Hän riensi esiin ja huusi äänekkäästi: »Jättäkää sikseen, pojat! Te ette saattane olla noin kovakouraisia näin rattoisaa laulajaa kohtaan! Lopettakaa! Seis!» lisäsi hän, kun toinen maankiertäjä kohotti sauvaansa lyödäkseen pitkänään viruvaa nuotiolaista.
Puhuessaan Billy Byrne alkoi juosta, ja samalla kun keppi laskeutui, ennätti hän lyöjän vierelle ja läimäytti miehen leukaan, niin että mies sinkoutui joen äyräälle kieppuen kuin hyrrä, hoippui siinä hetkisen kuin juopunut ja suistui sitten selälleen matalaan veteen.
Senjälkeen Billy tarttui toisen hyökkääjän olkapäähän ja tempasi hänet pystyyn.
»Haluatko sinäkin osasi, sinä suuri öykkäri?» hän tiedusti.
Raivosta puhisten mies koetti kiskoutua irti ja lyödä Billyä: mutta äkillinen tölmäys, sellainen, jollaisen Billy Byrne oli kerran antanut ällistyneelle Harlem Hurricanelle, poisti kulkurin mielestä kaikki hänen mahdollisesti hautomansa aikeet tehdä tulokkaalle ruumiillista pahaa ja haihdutti hänen päästään kaikki muutkin ajatukset vähäksi aikaa.
Kun mies tuupertui tajuttomana maahan, nousi nuotiolainen pystyyn.
»Jotakin mojovuutta on teillä hihassanne, ystävä hyvä!» hän kehaisi.
»Tuohon kämmeneen!» Ja hän ojensi ohuen, hyvin muodostuneen käden.
Billy tarttui käteen ja pudisti sitä.
»Ei se mojovuus kuitenkaan värähdytä sydänalaa kuten nuo teidän säkeenne, veikkonen», hän vastasi.
»Näyttääpä se tunkeutuneen tuon miekkosen paksuun kalloon», huomautti laulumies, »ja onpa täpärä se mahdollisuus, että minun tai kenenkään muun säkeet koskaan pääsevät sinne.»