Se kulkuri, joka oli käväissyt mittaamassa joen jalansyvyistä vettä ja parin jalan syvyistä liejua, kömpi nolona rannalle.
»Mitä sinä nyt tahdot?» kysyi Billy Byrne. »Saippuapalastako?»
»Kyllä minä vielä sinulle maksan», sähähti kastunut mies märkien viiksiensä alitse.
»Unohda koko velka», kehoitti Billy, »ja pötki tiehesi!» Hän osoitti sormellaan rautatietä. »Ja sinä myöskin, John L.», hän lisäsi, kääntyen puhumaan temppujensa toiselle uhrille, joka parhaillaan nousi istumaan. »Tiehesi!»
Mutisten ja äristen luikkivat molemmat retkaleet matkaansa ja katosivat pian näkyvistä hämyiselle tielle.
Yksinäinen nuotiolainen oli käynyt jälleen käsiksi keittopuuhiinsa näöltään yhtä levollisena ja tyynenä kuin ei olisi tapahtunut mitään sellaista, mikä oli häirinnyt hänen rauhaista yksinäisyyttään.
»Istukaa!» hän sanoi hetkisen kuluttua, katsahtaen Billyyn. »Ja puraiskaa kanssani palanen! Käykää tuohon nahkapäällyksiseen nojatuoliin! Ludvig neljännentoista aikainen tuoli on epämukavan pieni ja vääräjalkainen.» Hän viittasi kehoittavasti kädellään nuotion lähellä olevaan ruohikkoon.
Jonkun aikaa hän hommaili kokonaan kiintyneenä paistamaan terävään vartaaseen pistettyä lintua, jota hän käänteli oikealla kädellään. Sitten hän taaskin alkoi äkkiä laulaa.
Vaelluksemme vinha näin vie maita pitkin, poikin päin
niin kauas meitä kiidättäin kuin Luoja mailmaa loi.
Mä joudun muonaa haalimaan, hän riimit rustaa puolestaan.
Ei maksa matka kummankaan, kun keinotella voi.
»Te olette kelpo poika», hän keskeytti. »Useimmat eivät olisi tehneet sellaista palvelusta toiselle ihmiselle.»