»Sitä en epäile», ajatteli Bridge. »Todennäköisesti toisen selkäpuolella.» Ääneen hän vastasi: »Sepä on todella hupaista.» Hän arvasi, että Rozales oli määrätty vaanimaan häntä, estämään häntä pakenemasta ja kenties olemaan ainoana todistajana, kun sattuisi joku onneton tapaus, joka toimittaisi Bridgen isäinsä luokse.
Rozales käski erään sotilaan satuloida heidän hevosensa, ja pian senjälkeen he ratsastivat rinnakkain kukkuloilta laaksoon vievällä tiellä. Sellaisissa kohdissa, missä heidän oli pakko ratsastaa peräkkäin, huolehti Bridge siitä, että Rozales meni edellä, ja suopeasti meksikkolainen salli amerikkalaisen jäädä taakseen.
Jos Rozalesilla oli mielessään joitakin muita aikeita kuin vakoileminen, niin hän ilmeisestikin tahtoi odottaa sopivaa hetkeä, jolloin saisi haluamansa tilaisuuden. Ja ilmeistä oli myöskin, että hän tunsi olevansa yhtä hyvässä turvassa amerikkalaisen edellä kuin takanakin.
Eräässä paikassa painui se rotko, jota myöten he olivat tulleet, notkelmaan, ja siellä ehdotti Rozales, että he ratsastaisivat pohjoiseen. Siihen suuntaan ei Bridge suinkaan aikonut lähteä. Amerikkalainen vitkasteli.
»Mutta laaksossa ei ole lainkaan riistaa», huomautti Rozales.
»Minun luullakseni siellä on», oli Bridgen hämärä vastaus. Sitten hän äkkiä huudahti hämmästyneenä ja osoitti Rozalesin taakse. »Mitäs tuo on?»’ hän kysyi kiihtyneesti.
Meksikkolainen kääntyi heti Bridgen etusormen osoittamaan suuntaan.
»Minä en näe mitään», virkkoi Rozales hetkisen kuluttua.
»Mutta nyt näette», vastasi Bridge, ja kun meksikkolainen käänsi katseensa jälleen seuralaiseensa päin, oli hänen pakko myöntää näkevänsä jotakin — suoraan häntä kohti tähdätyn kuusipiippuisen revolverin epämiellyttävän suun.
»Herra Bridge!» huudahti Rozales. »Mitä te teette? Mitä tarkoitatte?»