Billy Byrne ja Eddie Shorter ratsastivat suoraan kukkuloille. Heidän kummallakin puolellaan puolentoista tai parin kilometrin välimatkojen päässä toisistaan etenivät heidän seurueensa muut jäsenet, jotka silloin tällöin olivat näkyvissä. Mutta enimmäkseen näkymättömissä. Kukkuloille jouduttuaan eivät kumppanukset enää nähneet ystäviään.
Sekä Byrne että Eddie tunsivat, että he olivat osuneet oikeille jäljille, sillä selvä, paljon käytetty polku kiemurteli ylöspäin pitkin sitä cañonia, jota myöten he ratsastivat. Se oli erinomainen väijytyspaikka, ja he kumpikin huoahtivat helpotuksesta päästyään aukeammalle seudulle, alimpien juurikukkuloiden ja vuoriston pääharjanteen väliselle pienelle tasanteelle.
Myöskin siellä oli polku selvä, ja kun Eddie katsoessaan eteenpäin huomasi, että se näytti vievän harmaanruskeiden vuorien juurella olevalle helakanvihreälle läikälle, pääsi häneltä iloinen huudahdus.
»Me olemme oikealla tiellä, kumppani», hän virkkoi. »Tuolla on vettä.» Ja hän osoitti harmaata pohjaa vastaan näkyvää vihreätä täplää. »Tuolla on intiaanien kylä. En ole milloinkaan ollut täällä, joten en tunne seutua. Emme näet laske karjaa lainkaan joen tälle puolelle — pimanit häiritsevät meitä. He eivät siedä ainoatakaan valkoihoista nuuskimassa maataan. Mutta panisinpa veikkaan hattuni siitä, että tuolla on leiri.»
He jatkoivat matkaansa pientä, vihreätä läikkää kohti. Joskus se oli näkyvissä, joskus peittyi heidän katseiltaan, kun he lähestyivät ylänteitä tai kiertelivät veden uurtamissa notkelmissa ja rotkoissa. Mutta aina he pitivät sitä määränään. Heidän noudattamansa polku vei sinne — siitä ei enää voinut olla pienintäkään epäilystä. Ja heidän ratsastaessaan eteenpäin tähyilivät heitä mustat, välkkyvät silmät samalta vihreältä keitaalta, jota kohti he hoputtivat kapuamisesta väsyviä hevosiaan.
Pienen jyrkänteen reunalla, jonka alapuolitse heidän oli mentävä päästäkseen pääharjanteen juurella olevassa pienessä luonnonmuodostamassa puistossa sijaitsevalle majarykelmälle, loikoili ruskea mies mukavasti ruohovuoteella.
Kaukana tähystäjän yläpuolella kumpusi rinteestä lähde, jonka kirkas, puhdas vesi muodosti alaspäin juostessaan pieniä lammikolta. Tällä vedellä pimanit kastelivat vähäisiä peltojaan, ennen kuin se jälleen katosi maan sisään heidän kylänsä alapuolella. Ruskean miehen vieressä oli pitkä pyssy. Silmää räpäyttämättä mies tarkkaili syvällä allaan liikkuvia pilkkuja, joiden hän tiesi ja oli jo tunti sitten tietänyt olevan gringoja.
Hänen vierelleen ryömi toinen ruskeaihoinen, tirkistäen hänkin jyrkänteen reunalta valkoisia miehiä. Kuiskattuaan joitakuita sanoja pyssyllä varustetulle vartijalle hän mateli takaisin ja katosi näkyvistä.
Samalla aikaa ponnistelivat Billy Byrne ja Eddie Shorter yhä eteenpäin ja ylöspäin. Kumpikin he olivat mielessään varmoja, että jollei joku vartija jo nyt ollut heitä nähnyt, huomattaisiin heidät hyvin pian, ja vähän sen jälkeen viuhahtaisi kuula, joka kaataisi heistä toisen. Mutta he antautuivat siihen vaaraan amerikkalaisen tytön tähden, joka oli piilotettuna jonnekin tähän vuoristoon, sillä muulla tavoin he eivät voisi niin nopeasti saada selkoa hänen kätköpaikastaan.
Jokainen niistä kahdeksasta amerikkalaisesta, jotka parittain tunkeutuivat vuorille Billy Byrnen ja hänen kumppaninsa kahden puolen, olisi ollut valmis antautumaan ja parhaillaan ilomielin antautuikin samaan vaaraan. Mutta viimemainitut olivat nyt varmoja, että heistä toisen oli uhrauduttava, sillä lähemmäksi tultaessa oli Eddie nähnyt ohuen savupatsaan kohoavan keitaan puitten keskeltä. Nyt he tiesivät osuneensa pimanien kylään vievälle polulle.