»Meidän on pidettävä silmät auki», sanoi Eddie, kun he kääntyivät rotkoon, joka asemastaan päättäen vei suoraan kylään. »Nyt emme enää ole kaukana heistä, ja jos he nitistävät meidät, niin luultavasti se tapahtuu täällä.»
Ikäänkuin hänen sanojensa tehostukseksi pamahti heidän yläpuolellaan laukaus. Eddie hätkähti ja painoi kädet rintaansa vasten.
»Minuun sattui», hän ilmoitti tyynesti.
Billy Byrnen revolveri oli vastannut ylhäältä kajahtaneeseen laukaukseen, ja hänen kuulansa oli osunut siihen kohtaan, jossa Billy oli nähnyt savua tuprahtavan. Sitten Billy kääntyi toveriinsa päin.
»Onko haava vaarallinen?» hän kysyi.
»Niin luulen», vastasi Eddie. »Mitä teemme? Piiloudummeko tänne vai peräydymmekö noutamaan toisia?»
Ylhäällä pamahti toinen laukaus, vaikka Billy oli kokoajan silmäillyt sinne päin saadakseen ampumamaalin, jonka hän varmasti uskoi saavansa, kun mies nousisi ampumaan toistamiseen. Ja vihdoin Billy näki ahdistajan — muutamien askelien päässä siitä paikasta, josta ensimmäinen kuula oli lähtenyt. Mutta sitä ennen oli toinen ehtinyt kaataa Eddien ratsun. Byrne ampui uudelleen, ja tällä kertaa hän mielihyväkseen näki ruskean vartalon osittain kohoavan maasta, reutoilevan hetkisen ja kellahtavan sitten ruohikkoon, jääden virumaan liikkumattomana.
»Meidän on kai jäätävä tänne», virkkoi Billy, luoden murheellisen katseen Eddien hevoseen.
Eddie nousi pystyyn, horjui ja kävi kalmankalpeaksi. Billy hypähti satulasta, riensi hänen luokseen ja kiersi kätensä hänen ympärilleen. Taaskin pamahti ylhäällä pyssy, ja Billyn ratsu korahti ja vaipui maahan.
»Peijakas!» huudahti Byrne.»Meidän on laittauduttava pois tästä.» Hän otti haavoittuneen toverinsa syliinsä ja juoksi saman jyrkänteen suojaan, jonka laelta väijyjät heitä ampuivat. Painautuneina kohtisuoraa kallioseinämää vasten he olivat turvassa intiaanien kuulilta. Mutta Billyä ei tämä väliaikainen suojapaikka tyydyttänyt.