Billy ei keksinyt mitään sanottavaa. Hän vilkaisi cañoniin kahden puolen nähdäkseen, olivatko viholliset tulossa.
»Kotiin!» kuiski Eddie. »Kotiin!»
»Ole huoleti!» virkkoi Billy lempeästi. »Kyllä sinä pääset kotiin, poika. Toisten on täytynyt kuulla laukaukset, ja he ovat täällä tuossa paikassa. Sitten puhdistamme tämän onkalon ja viemme sinut viipymättä El Oroboon, jossa sinut pian hoidetaan kuntoon.»
Eddie koetti hymyillä katsoessaan toveriaan silmiin, ojensi kätensä ja laski sen Billyn käsivarrelle.
»Olet kelpo kumppani, veikko», hän kuiskasi. »Tiedän, että valehtelet, ja sen tiedät sinäkin. Mutta sittenkin minusta tuntuu paremmalta, kun puhut niin.»
Billystä tuntui siltä kuin olisi joutunut kiinni varastaessaan sokealta ihmiseltä. Hän ei osannut vastata mitään muuta kuin: »Pyh! Turhaa lorua!»
Oltuaan vähän aikaa vaiti Eddie jatkoi: »Jos selviydyt täältä ja vielä joskus palaat Yhdysvaltoihin, niin lupaathan käydä katsomassa äitimuoria ja isäukkoa ja kertoa heille, että aioin tulla kotiin — jäädäkseni sinne. Kerro heille myöskin, että kuolin kunnon miehen tavalla — sillä tavoin kuin isä usein kertoi isoisäni kuolleen taistellessaan intiaaneja vastaan jossakin Fort Dodgen lähistöllä.»
»Sen teen varmasti», lupasi Billy. »Kyllä kerron. Mutta katsos vain! Kukas tuolla tulee?» Puhuessaan hän painautui maahan, ja kuula vingahti hänen päänsä ylitse, naksahtaen kiveen, ja cañonin yläpäässä pamahti pyssy. »Se veitikka oli vähällä osua minuun. Minun on tästä lähtien oltava paremmin varuillani.»
Hän kohosi hitaasti kyynärpäänsä varaan pyssy valmiina kädessään ja pilkisti rintasuojuksensa kahden kiven välissä olevasta pienestä aukosta. Sitten hän työnsi siihen aseensa piipun, tähtäsi ja painoi liipaisinta.
»Sattuiko?» kysyi Eddie.