»Kyllä», vastasi Billy ja laukaisi uudelleen. »Kellistin senkin. Nuopa ovat itsepäisiä vintiöitä, mutta tuskinpa he enää ovat niin kärkkäitä tulemaan. Nuo kaksi olivat ihan aukealla paikalla, ryömien vatsallaan meihin päin. He varmaankin luulivat meidän nukkuvan.»
Kokonaiseen tuntiin ei vihollisia näkynyt eikä kuulunut, vaikka Billy useita kertoja nosti hattunsa pyssynsä piipun nenässä rintavarustuksen yläpuolelle narratakseen heidät ampumaan.
Iltapäivän keskivaiheilla kantautui toverusten korviin kaukaisen ammunnan heikkoa ääntä jostakin alapuolelta.
»Siellä tulevat varmaankin meikäläiset», supatti Eddie Shorter.
Ampumista kesti puoli tuntia, ja sitten oli vuoristossa jälleen kaikki hiljaista. Eddie alkoi hourailla. Hän puheli paljon Kansasista ja lapsuudenkodistaan, pyytäen usein vettä.
»Pysy rohkeana, poika!» kehitteli Billy. »Toiset ovat täällä tuota pikaa, ja sitten saamme vettä niin paljon kuin tahdot.»
Mutta toisia ei kuulunut. Billy nousi pystyyn ojentaakseen jalkojaan ja tarkastaakseen cañonia. Hän aprikoi, voisiko hän yrittää pyrkiä laaksoon, jossa heillä olisi edes vähän toiveita kohdata toverinsa. Hänen parhaillaan miettiessään sitä kajahti terävä pamahdus, ja Billy kaatui rentona vatsalleen.
»Hyvä Jumala!» huudahti Eddie. »Nyt hän sai surmansa.»
Byrne liikahti ja koetti nousta.
»Nähtävästi minuun osui», hän sopersi, ponnistautuen polvilleen.