Rintasuojuksen ylitse hän näki puolikymmentä intiaania vinhasti juoksemassa varustusta kohti — hän näki heidät punaisen udun lävitse, joka ei aiheutunut verestä, vaan raivosta. Kiroten Billy ponnahti pystyyn. Koko hänen ruumiinsa oli polvia myöten alttiina vihollisten tulelle, mutta siitä hän ei välittänyt. Vimmastuneena hän heilautti karabiininsa poskelleen ja tyhjensi sen hyökkääviin intiaaneihin, joiden oli mahdoton päästä suojaan. Heidän oli juostava eteenpäin tai kuoltava paikoilleen, minkä vuoksi he syöksyivät edelleen, kiljuen kuin pahat henget ja pysähtyen silloin tällöin silmänräpäykseksi ampumaan hurjapäistä valkoihoista, joka seisoi heidän edessään niin mainiona maalina.
Mutta hätäillessään he tähtäsivät huonosti. Kuulat naksahtelivat pienen kivivarustuksen seiniin, riipoivat Billyn puseroa, housuja ja hattua, ja koko ajan hän seisoi hievahtamatta paikallaan, syytäen lyijyä ahdistajia vastaan — hätäilemättä, kylmän levollisesti kuten raavaita tappava teurastaja.
Pimanit kaatuivat toinen toisensa jälkeen, kunnes enää oli vain yksi
ainoa intiaani epätoivoisesti ryntäämässä valkoiseen mieheen päin.
Lopuksi viimeinenkin hyökkääjä retkahti rintavarustukselle saatuaan
Billyn karabiinista kuulan otsaansa.
Eddie Shorter oli vaivaloisesti rentoutunut kyynärpäänsä varaan katselemaan ottelua. Sen päätyttyä hän vaipui takaisin pitkäkseen, veren pulputessa hänen kiinnipurtujen hampaittensa välitse.
Suoriuduttuaan viimeisestä pimanista Billy kääntyi toveriinsa päin ja nähdessään, millaisessa tilassa hän oli, polvistui hänen viereensä ja tuki hänen päätään kädellään.
»Sinun pitäisi pysyä hiljaa», hän varoitti kansasilaista. »Sinun ei ole hyvä liikkua paljon.»
»Kyllä se kannatti», sopersi Eddie. »Olipa se aimo nujakka! On sinulla sisua; seisoit suorana, vaikka heitä ryntäsi koko joukkue. Mutta jollet olisi niin tehnyt, olisivat he hyökänneet tänne, ja jotkut heistä olisivat päässeet kimppuumme.»
»Kummallista, ettei poikia kuulu», virkkoi Billy.
»Niin», vastasi Eddie huoaten. »Nyt on lypsyaika, ja minä olin menevinäni Shawneeseen tänä iltana. Nuo ovat mainioita leivoksia, äiti. Minä —»
Billy Byrne kumartui syvään kuullakseen hänen hiljaiset sanansa; ja kun ääni heikkeni olemattomaksi, laski hän punaisen, takkuisen pään kovalle maaperälle ja kääntyi poispäin.