Saattoiko Länsipuolen raisuimman pojan silmäluomessa kimalteleva pisara olla kyynel?
Iltapäivä meni menojaan ja tuli yö, mutta Billy Byrneä vastaan ei enää hyökätty, eikä hän myöskään saanut apua. Kuula, joka oli hetkeksi hänet kaatanut, oli vain raapaissut hänen otsaansa. Lukuunottamatta sitä, että haavasta vuotanut veri oli tahrannut hänen kasvonsa, ei se haitannut häntä lainkaan. Nyt pimeän tultua hän alkoi suunnitella lähtöä varustuksestaan.
Ensiksi hän siirsi vyölleen ja taskuihinsa Eddien panokset, arvoesineet ja pikkukalut, joiden hän luuli ilahduttavan »äitimuoria». Sitten hän irroitti Eddien kivääristä lukon ja pisti senkin taskuunsa, jotta ase olisi käyttökelvoton, jos intiaanit sen löytäisivät.
»Olen pahoillani, etten voi haudata sinua, veikko», jupisi Billy jäähyväisiksi, kiipesi rintasuojuksen ylitse ja katosi yön pimeyteen.
KAHDEKSASKOLMATTA LUKU
Pimanien kylä
Billy Byrne liikkui varovasti pimeässä, mutta ei sinne päin, josta hän olisi löytänyt turvaa, vaan suoraan cañonia ylöspäin pimanien kylää kohti.
Pian hän kuuli äänten sorinaa ja kohta senjälkeen näki keittonuotiot, joiden hohde valaisi pronssinvärisiä kasvoja ja matalien majojen seiniä. Jotkut naiset itkivät ja valittivat. Billy arvasi heidän murehtivan niitä miehiä, jotka olivat kaatuneet hänen kuulistaan aikaisemmin samana päivänä. Yön pimeydessä, korkealla karussa, jylhässä vuoristossa tuntui hänestä salaperäisen kaamealta.
Billy hiipi likemmäksi kylää. Piilossa pysyminen oli helppoa. Hän ei huomannut ainoatakaan vartijaa ja ihmetteli pimanien huolettomuutta melkein varman hyökkäyksen edellä. Sitten hänen mieleensä välähti, että kenties se ammunta, jonka hän ja Eddie olivat kuulleet alhaalta vuoriston juurelta, oli merkinnyt sitä, että kaikki El Orobon amerikkalaiset olivat saaneet surmansa.
»No, sitten on pian minun vuoroni», tuumi Billy ja ryömi majoja kohti. Hänen silmänsä ja korvansa olivat valppaina; mutta vaikka hän olisi kuinka tähyillyt ja kuunnellut, ei hän havainnut merkkiäkään etsimästään henkilöstä.