Pimeydestä ojentui käsi, löysi hänet ja tarttui hänen hihaansa.
»Kuka olette?» Kysymys lausuttiin hiljaa.
»Billy», vastasi mies. »Oletko täällä yksin?»
»En; minua vartioimassa on vanha nainen», selitti tyttö. Samassa he kumpikin kuulivat liikettä läheltään; joku kiiruhti heidän ohitseen ja kuvastui hetkiseksi oven paikkaa osoittavaa, hieman valoisempaa läikkää vasten.
»Tuolla hän menee!» hätäili Barbara. »Hän kuuli äänesi ja riensi noutamaan apua.»
»Tule!» komensi Billy, tarttui tytön käteen ja nosti hänet pystyyn. Mutta he olivat tuskin ehtineet lattian puoliväliin, kun ulkoa kuuluva kirkuna ilmaisi heille, että akka jo herätti leiriä.
Billy työnsi Barbaran käteen revolverin. »Meidän on taisteltava, tyttöseni», hän sanoi. »Mutta sinun on parempi kuolla kuin jäädä tänne yksin.»
Astuessaan ulos majasta he näkivät sotureja juoksevan esille kaikista ovista. Akka kiljui pimaninkielellä kohti kurkkuaan. Billy työnsi Barbaraa edellään ollakseen itse hänen kilpenään ja oikaisi suorinta tietä pois kylästä.
Aluksi hän ei ampunut. Hän toivoi, ettei heitä huomattaisi, eikä tahtonut suunnata intiaanien tulta heitä kohti. Mutta hän pettyi; he olivat astuneet tuskin kymmentä askelta kun kajahti ihmisten hälyjä voimakkaampi laukaus ja kuula suhahti heidän ohitseen.
Silloin Billy vastasi, ja häntä säesti Barbara hänen olkansa takaa. He peräytyivät kylän laidalla kasvavien puiden varjoon koko ajan ampuen intiaaneja.