Kun he olivat saapuneet joen rannalle lähelle Josén majaa, tuli näkyviin lännestä päin lähestyvä ratsujoukko. Billy hoputti seuruettaan nopeampaan vauhtiin välttyäkseen kohtaamasta tulokkaita, jos suinkin mahdollista. Mutta kohta selvisi, etteivät nämä suinkaan aikoneet antaa heidän mennä häiritsemättä ohitseen, sillä joukkue muutti suuntaansa ja lisäsi nopeuttaan, kiitäen pian pakenijoita kohti vinhaa laukkaa.
»Meidän lienee parasta», sanoi Billy, »alkaa ampua heitä. Näillä seuduin meillä ei voi olla ystäviä.»
»Eikö meidän olisi parempi odottaa vielä hetkinen», virkkoi Harding.
»Missään nimessä emme saa erehtyä.»
»Milloinkaan ei erehdy, jos ampuu jonkun noista koirista», vastasi Billy. Hän tähysti lähestyviä ratsastajia, ja äkkiä häneltä pääsi huudahdus. »Siellä on Rozales», hän selitti. »Sen hernesalon tuntisin vaikka missä. Meidän on viisainta ampua heitä, jos Rosie on heidän joukossaan. Hän on Pesitan oikea käsi.»
Hän tempasi revolverinsa ja ampui laukauksen entisiä tovereitaan kohti. Bridge noudatti hänen esimerkkiään. Pesitan miehet pysähdyttivät ratsunsa. Billy pisti revolverinsa tuppeen ja tarttui karabiiniinsa.
»Menkää te edellä!» hän käski herra Hardingia ja Barbaraa. »Bridge ja minä jäämme jälkijoukoksi.»
Sitten hän seisautti hevosensa, kääntyi ja tähtäsi huolellisesti heidän vasemmalta puoleltaan saapuvaan ratsujoukkoon. Yksi rosvoista kellahti satulasta, ja taistelu oli käynnissä.
Amerikkalaisten onneksi Rozalesin mukana oli vain kourallinen miehiä, eikä Rozales puolestaan mielellään antautunut avoimeen otteluun.
Koko aamupäivän hän pysytteli pakenevien amerikkalaisten kintereillä, mutta kumpikaan puoli ei saanut sanottavasti vahingoitetuksi toista, ja iltapäivällä Billy pani merkille, että Rozales vain seurasi heidän näkyvissään lähetettyään yhden miehistään takaisin siihen suuntaan, josta he olivat tulleet.
»Hän meni noutamaan apuvoimia», virkkoi Billy.