He ratsastivat koko päivän tapaamatta ainoatakaan harhailevaa sotilas- tai rosvojoukkuetta, ja se tuntui amerikkalaisista tuhoenteiseltä katsoen siihen, että Villan oli samana iltana karattava amerikkalaisen kaupungin kimppuun.
»Toivoisin, että ehtisimme rajalle kyllin ajoissa», sanoi Billy, »varoittaaksemme maanmiehiämme. Mutta se ei ole mahdollista. Jos ennätämme sinne ennen auringonnousua huomenaamulla, niin olemme ratsastaneet hyvin.»
Hän oli puhunut tuskin mitään Barbara Hardingille koko päivänä, sillä hänellä oli ollut yllin kyllin huolta ollessaan jälkijoukossa, eikä hän ollut keskustellut paljoa myöskään Bridgen kanssa, vaikka hän olikin usein vilkaissut viimemainittuun, jonka katse oli vähän väliä siirtynyt heidän edellään ratsastavaan hentoon, viehättävään tyttöön.
Billy ajatteli kiihkeämmin kuin milloinkaan ennen. Hänestä oli kohtalo ollut julma järjestäessään niin, että Bridge rakasti samaa tyttöä kuin hänkin.
Hän tiesi hyvin, ettei Bridgellä ollut aavistustakaan hänen kiintymyksestään Barbaraa kohtaan. Hän ei voinut moittia Bridgeä, mutta ei toisaalta voinut myöskään sopeutua siihen, että hänen ystävänsä niin ilmeisesti palvoi Barbaraa.
Päivän mennessä mailleen pakolaiset käsittivät, että lepo oli välttämätön, sillä heidän ratsunsa laahustivat eteenpäin pää painuksissa ja silmät himmeinä. Myöskin he itse olivat näännyksissä, ja kun heidän edessään häämöitti rancho, päättivät he pysähtyä sinne saadakseen kipeästi kaipaamaansa virkistystä.
Siellä he tapasivat kolme amerikkalaista, joilla ei ollut aavistustakaan Villan suunnittelemasta retkestä rajan toiselle puolelle. Kun heille siitä kerrottiin, olivat he kovin hyvillään saatuaan avukseen kuusi ampujaa, sillä Barbarallakin oli pyssy ja lisäksi hän käytteli sitä erinomaisesti tuhlaamatta panoksia.
Rozales pysähdytti pienen joukkueensa pyssynkantaman päähän ranchosta. Mutta he saivat värjötellä nälkäisinä, kun taas heidän takaa-ajamansa seurue söi yllin kyllin ja syötti ratsujaan.
Clark-veljekset ja heidän serkkunsa, Mason-niminen mies, jotka olivat ranchon ainoat asukkaat, kannattivat pitkää lepoaikaa — vähintään kaksituntista — sillä raja oli vielä puolentoista penikulman päässä ja viimeisellä hetkellä saattaisi nopea ratsastus olla heidän ainoa pelastuskeinonsa.
Billy taas vaati, että lähdettäisiin liikkeelle heti, ennen kuin rosvot saisivat apuväkeä, jota noutamaan hän varmasti uskoi Rozalesin lähettäneen sanansaattajansa. Mutta toiset olivat väsyneitä ja huomauttivat, etteivät he voisi päästä pakoon nääntyneillä hevosilla, ja niinpä he jäivät lepäämään. Mutta sitten kun he olisivat olleet valmiit lähtemään jälleen matkalle, oli pako mahdoton.