»Villa!» valitti Westcott Clark toivottomana. »Me olemme mennyttä kalua. Hän on varmaankin palaamassa rajan taakse tekemältään retkeltä.»
Aamusarastuksen himmeässä valossa seurue näki ratsujoukon, joka hajautui pitkäksi, ohueksi viivaksi; se lähestyi heitä kuin kaikki alleen polkeva tuhoamiskone.
Myöskin Pesitalaiset tarkkasivat sitä odottaen. He olivat lakanneet ampumasta ja istuivat ratsujensa selässä unohdettuaan koko hyökkäyksensä.
Ranchon puolustajat olivat kerääntyneet pienten ikkunoiden ääreen.
»Mitä nuo ovat», huusi Mason, »nuo, jotka liehuvat heidän yläpuolellaan?»
»Ne ovat viirejä!» huudahti Price Clark. »Yhdysvaltain ratsuväen viirejä! Näettekö? Näettekö? Eivätkö ne näytä komeilta?»
Lähestyvät ratsumiehet kajauttivat rajun hyökkäyshuudon. Pesitan joukkue vastasi siihen rätisevällä yhteislaukauksella. Hetkistä myöhemmin olivat amerikkalaiset heidän keskellään, ja käynnissä oli yksi niitä revolveritaisteluita, jotka nyt jo ovat jääneet muistojen joukkoon.
Päivä oli noussut, joten ranchon päärakennuksessa olevat katselijat erottivat selvästi ottelijat. Kuumimmassa telmeessä näkyi jättiläiskokoinen mies, jonka epämääräinen vaatetus muistutti enemmän Pesitan kuin Yhdysvaltain ratsuväen pukua, mutta hän taisteli viimemainittujen puolella. Ennen kuin kukaan muu havaitsi hänet Barbara.
»Tuolla on herra Byrne!» hän huudahti. »Hän se varmaankin toi ratsujoukon tänne.»
»Mutia eihän hän voinut vielä ehtiä rajalle», huomautti toinen
Clark-veljeksistä, »saatikka sitten takaisin tänne mukanaan avuntuojat.»