Väentungoksessa, joka oli saapunut katselemaan Villan joukkojen edellisenä yönä tekemää turmiota, oli iso mies, jolla oli punertavat kasvot. Sattumalta hän katsahti taakseen, kun Billy Byrne meni hänen ohitseen. Molemmat miehet säpsähtivät tuntiessaan toisensa, ja punertavakasvoinen näki vastassaan revolverin piipun.
»Antakaahan olla, Byrne!» kehoitti toinen rauhallisesti, »en uskonut, että sinä olit niin herkkä tarttumaan aseeseen.»
»Kyllä minä olen herkkä tarttumaan aseeseen, Flannagan», vastasi Billy, »mutta en vedäkään paukkua esille huvikseni. Nyt minulla on mahdollisuus päästä turvaan, elää kunnollisesti ja saada elämältä hieman onneakin ja Flannagan, jos joku koettaa tehdä tyhjäksi aikeeni, hän saa surmansa. En aio lähteä vankilaan elävänä. Ymmärrättekö?»
»Kyllä», virkkoi Flannagan, »kyllä ymmärrän. Mutta en olekaan tällä kertaa täällä tutkimassa teidän peliänne. Mutta missä olette ollut, kun ette tiedä, että meidän välillämme on sota päättynyt? Nähkääs, Coke Sheehan tunnusti noin kuukausi sitten, että juuri hän se nitisti Schneiderin, ja kuvernööri armahti teidät kymmenen päivää takaperin.»
»Koetatteko peijata minua?» kysyi Billy, ja hänen silmänsä välähtivät uhkaavasti.
»Varmasti en», vakuutti Flannagan. »Minulla on jossakin taskussani sanomalehtileikkele, josta kaikki käy selville.»
Hän veti takkinsa taskusta esille joitakuita papereita ja ojensi yhden niistä Billylle.
»Kääntykää selin tännepäin ja pitäkää kätenne ylhäällä, sillä aikaa kun minä luen!» käski Byrne. Ja kun Flannagan noudatti käskyä, levitti Billy tahraantuneen sanomalehtileikkeleen ja luki sen. Se sai hänet vapisemaan hermokiihtymyksestä.
Hetkisen kuluttua uskalsi etsiväkersantti Flannagan vilkaista taakseen ja näki, kuinka Byrne otti vastaan sanomalehdessä olleen riemuisan sanoman.
»Vieköön minut —», äänsi etsivä, sillä Billy Byrne oikaisi minkä käpälistä kerkisi sitä huonetta kohti, josta hän oli lähtenyt vain muutamia minuutteja sitten.