Billy nousi seisomaan ja ravisti itseään.
»Tämä on elämää», riemuitsi Bridge. »Minne aiotte lähteä?»
»Muonaa haalimaan», vastasi Billy. »Sehän on minun osani suunnitelmasta.»
Toinen nauroi. »Olkoon menneeksi!» hän myönsi. »Minä inhoan sitä. Juuri se puoli on enemmän kuin mikään muu ollut vähällä saada minut viettämään kunnollista elämää. Minusta on almun pyytäminen kamalan vastenmielistä.»
Billy kohautti olkapäitään. Hän oli eläissään tehnyt pahempaakin ja lähti viheltäen tallustamaan tiehensä. Hän oli iloisempi kuin moneen päivään. Sitä ennen hän ei ollut aavistanutkaan, että maaseutu saattoi aamuisin olla niin kaunis.
Jäljellejäänyt kumppani keräsi nuotiotarpeita, peseytyi joessa, asetti vedellä täytetyn peltikannun risuläjän viereen ja jäi odottamaan. Ei ollut mitään keitettävää, joten tulen sytyttäminen oli hyödytöntä. Hänen istuessaan siinä mietteissään lensivät hänen ajatuksensa taaskin Billyn ranteessa näkyneeseen punaiseen merkkiin, ja hän virnisti.
Billy lähestyi maataloa, josta edelleenkin kuului heräämisääniä. Isäntä näki hänen tulevan, keskeytti puuhailunsa karjapihalla, nojautui veräjää vasten ja silmäili häntä jokseenkin tylysti.
»Minun pitäisi saada jotakin syötävää», selitti Billy.
»Onko teillä rahaa ruoan maksuksi?» kysyi isäntä.
»Ei», vastasi Billy »mutta kumppanini ja minä olemme nälkäisiä ja meidän on saatava syödä.»