Isäntä osoitti känsittyneellä etusormellaan talon takapihalle päin.
Billy katsahti sinne, huomasi halkoläjän ja naurahti sävyisesti.
Virkkamatta sanaakaan hän meni puupinolle, otti hakkuupölkkyyn isketyn kirveen, riisui takkinsa ja ryhtyi työhön. Isäntä syventyi jälleen omiin hommiinsa. Puolen tunnin kuluttua hän aamiaiselle mennessään pysähtyi Billyn luokse ja katseli yhä kasvavaa pilkekasaa.
»Ei teidän tarvitse pilkkoa koko seudun puita saadaksenne aterian Jed
Watsonilta», hän tokaisi.
»Tahdon siksi paljon, että toverillenikin riittää», selitti Billy.
»No niin: olette pilkkonut kylliksi kahdesta ateriasta, poika», vastasi isäntä ja kääntyen keittiön oveen päin huusi:
»Kuules, muori, anna tälle pojalle jotakin syötävää — niin paljon, että riittää kahdeksi ateriaksi kahdelle miehelle.»
Astellessaan takaisin nuotiolle syli täynnä maitoa, voita, munia, leipää ja kylmää lihaa myhäili Billy perin tyytyväisenä.
»Noin vuosi sitten», hän muisteli, »olisin kehveltänyt tämän ja pitänyt itseäni sukkelana. Onpa hullua, kuinka mies voi muuttua — vain tyttöheilakan tähden! Ja lisäksi on tyttö nyt toisen miehen oma! Hemmetti! Mutta mitäpä väliä sillä olikaan? Hän olisi iloinen, jos tietäisi sen, ja minusta tuntuu paremmalta menetellessäni hänen toiveittensa mukaan.
— Entä tuo vanha isäntä-miekkonen — kukapa olisi voinut luulla hänellä olevan sydäntä lainkaan? Kun ensiksi hänet näin, pelkäsin hänen mielivän usuttaa koiran kimppuuni, mutta hän meneekin ja käskee 'muorin’ antaa minulle tällaisen läjän eväitä!
— Hei vain! Onpa maailma totisesti leikkiä! Hänen tapansa oli väittää, että melkein kaikki ovat säyseitä ja ystävällisiä, jos heitä lähestytään oikealla tavalla, ja kai hän oli oikeassa. Hän olikin selvillä melkein kaikesta. Hyvä Jumala, toivoisinpa, että hän olisi syntynyt Grand Avenuen tai minä Riversiden huvilatien varrella!»