He menivät erääseen matkustajakotiin, jossa Bridge tiesi heidän saavan kaksivuoteisen puhtaan huoneen viidestäkymmenestä sentistä. Olihan se kylläkin verrattain kallis hinta heidän maksettavakseen, mutta Bridge oli tarkka valinnassaan ja tunnusti Billylle mieluummin haluavansa nukkua maantien vierustan puhtaassa tomussa kuin siivottoman vuoteen tahmeassa liassa.
Eteiskäytävän päässä oli pesuhuone, ja Bridge lähti sinne riisuttuaan takkinsa ja heitettyään sen vuoteen jalkopäähän. Hänen poistuttuaan huoneesta pisti Billyn silmään lattialla Bridgen takin kohdalla oleva kokoontaitettu paperipala. Hän nosti sen pois pannakseen sen pienelle pukeutumispöydän tapaiselle, mutta samassa osui hänen katseensa erääseen sanaan. Se oli nimi Schneider.
Billy käänsi leikkeleen auki, ja hänen luettuaan uutisen otsakkeen tuli hänen silmiinsä outo ilme — kova, kylmä kiilto, jollaista niissä ei ollut näkynyt sen jälkeen, kun hän jätti vanginkuljettajan metsään Chicagon ja Jolietin keskivälille.
Billy luki seuraavaa:
»Billy Byrne, joka oli tuomittu elinkautiseen vankeuteen Jolietin kuritushuoneeseen länsipuolelaisen ravintoloitsija-vanhuksen Schneiderin murhasta, heittäytyi junasta, kun häntä eilen vietiin Jolietiin, kiskoen perässään vanginkuljettajan, johon hänet oli ranteesta kytketty.
Vanginkuljettaja löydettiin muutamia tunteja myöhemmin sidottuna ja kapuloituna metsästä Santa Fén radan varrelta jonkun matkan päässä Lemontista. Hän oli vahingoittumaton, hän kertoi Byrnen saaneen aimo etumatkan ja epäilemättä käyttäneen hyväkseen sitä palatakseen Chicagoon, jossa hänen kaltaisensa mies voi löytää turvallisia pakopaikkoja helpommin kuin munalla.»
Oli vielä paljon muutakin — yksityiskohtainen selostus siitä rikoksesta, josta Billy oli tuomittu, täydellinen kuvaus Billystä, kertomus hänen pitkäaikaisesta, rikollisesta elämästään ja lopuksi maininta, että viranomaiset olivat luvanneet viidensadan dollarin palkkion sellaisista tiedoista, joiden avulla hänet saataisiin vangituksi.
Lopetettuaan lukemisensa Billy käänsi paperipalan jälleen laskoksiinsa ja pisti sen vuoteen jalkopäässä riippuvan takin taskuun. Hetkisen kuluttua astui Bridge huoneeseen. Billy vilkui vähän väliä kumppaniinsa, ja joka kerta johtui hänen mieleensä Bridgen taskusta löytämänsä uutisen loppulause — viidensadan dollarin suuruisen palkkion maininta.
»Viisisataa dollaria», tuumi Billy, »on koko joukko rahaa. Mitenhän lienee?» Ja hän suuntasi katseensa toveriinsa, ikäänkuin hän olisi kyennyt lukemaan miehen kasvoista, mitä hänen sydämessään liikkui. »Hän ei näytä siltä; mutta viisisataa dollaria on paljon rahaa kulkijapojalle — ja hittoako hänellä oli tuo uutinen taskussaan? Senpä tahtoisin tietää. Minun taitaa olla aika livistää.»
Koko se äsken saatu tyytyväisyys, jota Billy oli tuntenut siitä alkaen, kun oli joutunut runollisen Bridgen seuraan ja he olivat yhdessä aloittaneet huolettoman, hätäilemättömän samoamisensa pitkin maaseudun varjoisia teitä, pysähdellen hyvätuoksuisten niittyjen halki kiemurtelevien, vilpoisten purojen varsille, katosi heti, kun hänelle selvisi, minkälaista uutista hänen kumppaninsa oli kantanut taskussaan, salaten sen häneltä.